Nähdessään aamun sinipunervan hohteen laskeutuvan palatsin katoille ja hämärästi valaisevan hänen syleilemänsä norsunluisen Kristus-kuvan piirteitä hän ponnistausi seisoalle, suuteli jumalallisen marttyyrin jalkoja ja astui huoneensa portaita alas, mennessään verhoten päänsä viitan kauluksella. Hän saapui palatsin takaportille juuri sillä hetkellä, kun muskettisoturien kiertovartio tuli avaamaan sen, päästääkseen sisälle ensimmäisen sveitsiläisvartioston.
Livahtaen vahtisotilaiden taakse hän ehti kadulle ennen kuin vartion päällikkö edes huomasi kysyä, kuka tämä nuori nainen oli, joka näin varhain poistui palatsista.
165.
Pako.
Vartio, jonka kintereillä la Vallière poistui linnasta, kääntyi oikealle Saint-Honoré-katua pitkin, ja koneellisesti tyttö poikkesi vasemmalle.
Hänen päätöksensä oli tehty, hänen suunnitelmansa valmis. Hän aikoi rientää Chaillotin karmeliittinunnien luostariin, jonka johtajattaren ankaruuden maine pani hovimaailman naiset vapisemaan.
La Vallière ei ollut koskaan nähnyt Pariisin elämää, hän ei ollut koskaan kulkenut siellä jalkaisin, eikä hän olisi löytänyt tietä tyynemmässäkään mielentilassa. Tämä selittää, miksi hän kiirehti ylös Saint-Honoré-katua, sensijaan että olisi edennyt vastakkaiseen suuntaan. Hän pyrki mahdollisimman joutuisasti loittonemaan kuninkaallisesta palatsista, ja etäälle hän pian joutuikin.
Hän oli vain kuullut sanottavan, että Chaillot sijaitsi Seinen varrella, ja suuntasi siis askeleensa Seinelle päin. Hän poikkesi Rue de Coqille, ja kun ei päässyt samoamaan Louvre-palatsin alueen läpi, kiersi Saint-Germain-l'Auxerroisin kirkkoa kohti sivuten kenttää, jolle Perrault myöhemmin rakensi pylväsrivinsä.
Sitten hän saapui laiturikaduille. Hänen käyntinsä oli nopeata ja kiihtynyttä, tuskin tunsi hän sitä heikkouttakaan, joka tuon tuostakin pakotti hänet keveästi onnahtelemaan ja siten muistutti häntä lapsuudessaan saadusta vammasta.
Toiseen aikaan vuorokaudesta hänen esiintymisensä olisi herättänyt vähimminkin tarkkanäköisten epäluuloa ja kiinnittänyt välinpitämättömimpienkin ohikulkijain huomiota. Mutta puoli kolmen aikaan aamusella Pariisin kadut ovat miltei autiot, eikä niillä näe juuri muita kuin ahkeria käsityöläisiä, jotka rientävät ansaitsemaan jokapäiväistä leipäänsä tai vaarallista joutoväkeä kotimatkalla yöllisistä seikkailuista ja mässäyksistä. Edellisten päivä alkaa, jälkimmäisten on loppumassa. La Vallière pelkäsi kaikkia näitä kasvoja, joiden joukossa hänen tietämättömyytensä pariisilaistyypeistä teki hänelle mahdottomaksi eroittaa rehellisiä piirteitä kyynillisistä. Kurjuus oli hänelle peloittava mörkö, ja kaikki hänen kohtaamansa ihmiset näyttivät kurjuuteen joutuneilta.