Vastaanottohuoneen ovi oli raollaan. Hän pujahti siitä sisälle kuin valju varjo ja kiittäen d'Artagnania vielä kädenliikkeellä katosi tämän näkyvistä.
Yksikseen jäätyänsä d'Artagnan vaipui tapahtuneen johdosta syviin mietteisiin.
"Tätä", hymähti hän, "voi totisesti sanoa kiperäksi asemaksi!… Tällaisen salaisuuden säilyttäminen on hehkuvan hiilen tallettelua taskussaan siinä toivossa, että se ei polta kangasta. Olla sitä säilyttämättä, kun kerran on vannonut vaitiolonsa, olisi kunniaton teko. Tavallisesti saan hyvät aatokseni viime tingassa, kun pistän juoksuksi; mutta tällä kertaa, ellen pahoin erehdy, tarvitseekin hölkötellä ihan hitonmoisesti, ennenkuin keksin ratkaisun tähän juttuun… Mihin juosta?… Ma foi, tietenkin Pariisiin päin: se on hyvä suunta… Mutta juoskaamme nyt vikkelästi… Neljä koipea taivaltaisi sentään vinhemmin kuin kaksi. Valitettavasti minulla on nyt vain kaksi ketaraani käytettävissä… Hevonen! kruununi hevosesta, kuten kuulin lausuttavan Lontoon teatterissa!…[8] No, hei, se ei minulle maksakaan niin paljon… Neuvoskuntatalon katupuomin luona on muskettisoturien vartiopaikka, ja tarvitsemani yhden hevosen asemesta saisin sieltä kymmenenkin."
Tämän luontaisen ripeästi tekemänsä päätöksen johdosta d'Artagnan laskeusi nopeasti ylänteeltä, saapui vahtiasemalle, valitsi sieltä parhaan juoksijan ja lasketti kymmenessä minuutissa palatsiin.
Palais-Royalin kello löi viisi, kun d'Artagnan kysyi kuningasta. Hänen majesteettinsa oli mennyt levolle tavalliseen aikaansa, työskenneltyään herra Colbertin kanssa, ja kaiken todennäköisyyden mukaan hän vielä nukkui.
— Kas, — tuumi kapteeni, — tyttö puhui minulle totta; kuningas ei tiedä mitään. Jos hän aavistaisi vähääkään siitä, mitä on tapahtunut, olisi koko palatsi tällä hetkellä mullisteltuna ylösalaisin.
166.
Miten Ludvig puolestaan oli viettänyt ajan puoli yhdestätoista keskiyöhön.
Lähdettyään hovineitojen asunnosta oli kuningas tavannut huoneessaan
Colbertin, joka odotteli saadakseen toimintaohjeita seuraavan päivän
juhlamenoja varten. Kuten jo olemme maininneet, oli kysymyksessä
Hollannin ja Espanjan lähettiläiden vastaanotto.
Ludvig XIV:llä oli vakavia tyytymättömyyden aiheita Hollantia vastaan. Suhteissaan Ranskaan olivat sen valtiopäivät jo usean kerran vilpistelleet, ja huomaamatta asiain kärjistymistä tai siitä välittämättä ne olivat taaskin luopuneet Euroopan kristillisimmän kuninkaan liitosta, punoakseen kaikenlaisia juonia Espanjan kanssa. Valtaan päästessään eli Mazarinin kuoltua oli Ludvig nähnyt tämän valtiollisen rettelön alullaan. Nuorelle prinssille se oli vaikea ratkaistava; mutta koska siihen aikaan koko kansa keskittyi kuninkaaseen, oli ruumis kyllä valmis panemaan toimeen kaikki, mitä pää päätti. Pikku suutahdus, nuoren veren ja vilkkaiden aivojen vastustushalu riitti muuttamaan vanhan valtiollisen suunnan ja luomaan toisen järjestelmän. Senaikuisten valtiomiesten tehtävä rajoittui siihen, että he keskenään järjestelivät valtiokaappaukset, joita heidän hallitsijansa sattuivat tarvitsemaan.