Ludvig ei nyt ollut siinä mielentilassa, joka olisi kyennyt ohjaamaan häntä viisaaseen politiikkaan. Vielä tuohtuneena kiistasta, joka hänellä oli ollut la Vallièren kanssa, hän käveli kiihtyneenä työhuoneessaan, perin halukkaana etsimään syytä hälinän nostamiseen, hillittyään luontoansa jo niin kauan.
Kuninkaan nähdessään Colbert käsitti tilanteen ensi silmäyksellä ja arvasi hallitsijan aivoitukset. Hän päätti luovailla.
Kun hänen herransa siis tiedusti, mitä hänen mielestään oli huomenna lausuttava, aloitti ali-intendentti ihmettelemällä, että herra Fouquet ei ollut seikkaperäisesti esittänyt asiaa hänen majesteetilleen.
"Herra Fouquet", virkkoi hän, "tuntee täydellisesti tuon hollantilaisen selkkauksen; hän vastaanottaa välittömästi kaiken sikäläisen kirjeenvaihdon."
Tottuneena kuulemaan herra Colbertin nälvivän rahaministeriä kuningas sivuutti tämän letkauksen vaitiololla; hän vain kuunteli. Nähdessään sanojensa huonon vaikutuksen Colbert kiirehti hiukan peräytymään lausuen, että herra Fouquetissa ei sentään ollut niin suurta syytä kuin ensimmältä saattoi näyttää, hänellä kun tällä hetkellä oli paljon muuta mielessä. Kuningas kohotti päätänsä.
"Mitä?" kysäisi hän.
"Sire, ihmiset ovat vain ihmisiä, ja herra Fouquetilla on suurten ansioittensa ohella vikansa."
"Ah, kelläpä ei olisi vikoja, herra Colbert…?"
"Teidän majesteetillannekin niitä kyllä on", rohkaistui Colbert, joka osasi keveässä moitteessa sinkauttaa panoksen raskasta imartelua, niinkuin nuoli painostaan huolimatta halkaisee ilman sitä kannattavien hentoisten sulkien avulla.
Kuningas hymyili.