"Tahdon rakastaa yhtä paljon kuin sinä rakastat", virkkoi hän; "tahdon kärsiä yhtä paljon kuin sinä olet kärsinyt. Olkoon se sovituksenani sinun silmissäsi. Kas niin, jättäkäämme nämä joutavat pikkumaisuudet; olkaamme surumme suuruiset, olkaamme yhtä voimakkaat kuin rakkautemme!"
Näin sanoessaan hän kietaisi tytön syleilyynsä molemmilla käsivarsillaan.
"Ainoa omaisuuteni, elämäni, tule mukanani", rukoili hän.
Tyttö teki viimeisen ponnistuksen, johon hän ei enää keskittänyt kaikkea tahtoaan, sillä hänen tahtonsa oli jo voitettu, mutta silti kaiken voimansa.
"Ei", vastusteli hän heikosti, "ei, ei! Minä kuolisin häpeästä!"
"Etpä, vaan sinä palaat kuningattarena. Kukaan ei tiedä lähdöstäsi…
Vain d'Artagnan…"
"Onko siis hänkin minut pettänyt?"
"Miten niin?"
"Hän oli vannonut…"
"Minä olin vannonut, etten sanoisi mitään kuninkaalle", virkkoi d'Artagnan pistäen siromuotoisen päänsä oven raosta, "ja sanani pidin. Minä puhuin herra de Saint-Aignanille. Ei suinkaan ole minun syyni, jos kuningas sattui kuulemaan vai kuinka, sire?"