"Se on totta, antakaa hänelle anteeksi", sanoi kuningas.
La Vallière hymyili ja ojensi muskettisoturille hennon valkoisen kätensä.
"Herra d'Artagnan", sanoi kuningas ihastuneena, "lähettäkää noutamaan neidille vaunut."
"Sire", vastasi kapteeni, "vaunut odottavat."
"Hei, siinäpä on oikea palvelijan esikuva!" huudahti kuningas.
"Onpa sinulta mennyt aikaa sen huomaamiseen", jupisi d'Artagnan itsekseen, kuitenkin hyvillään kiitoksesta.
La Vallière oli voitettu; hiukan vielä epäröityään salli raukeudesta horjuva tyttö kuninkaallisen rakastajansa viedä hänet mukanaan. Mutta vastaanottohuoneen kynnyksellä hän riistäysi kuninkaan käsivarsilta, palaten kivisen ristiinnaulitunkuvan luo, jota hän suuteli lausuen:
"Jumalani, sinä olet minut vetänyt luoksesi! Jumalani, olet minut jälleen työntänyt takaisin! Mutta sinun armosi on ääretön! Kun palaan, unohda, että olen täältä poistunut, sillä kun minä jälleen tulen luoksesi, tulen ainiaaksi."
Kuninkaalta pääsi nyyhkytys, d'Artagnan kuivasi kyyneleen. Ludvig vei nuoren naisen pois, nosti hänet vaunuihin ja sijoitti d'Artagnanin hänen viereensä.
Itse nousi hän ratsulleen ja karautti Palais-Royalia kohti, jonne tultuaan hän ilmoitutti Madamelle, että tämän piti päästää hänet hetkiseksi puheilleen.