"Kuinka suuresti te rakastatte, milloin rakastatte!" huudahti Madame.
Kuningas ei vastannut mitään. Hän oli ottanut Madamen käden ja peitti sen suudelmilla.
"Siis", virkkoi hän, "te otatte takaisin tyttörukan, annatte hänelle anteeksi, tunnustatte hänen sydämensä suuruuden ja lempeyden?"
"Minä pidän hänet talossani."
"Ei, te suotte hänelle jälleen ystävyytenne, rakas sisareni."
"Minä en ole hänestä koskaan pitänyt."
"No, mutta minun tähteni te kohtelette häntä hyvin, eikö totta,
Henriette?"
"Olkoon menneeksi! Minä kohtelen häntä kuin tytärtänne!"
Kuningas nousi jälleen. Tällä lauseella, joka niin turmiollisesti kirposi Madamen huulilta, prinsessa oli tehnyt tyhjäksi uhrauksensa ansion. Kuningas ei enää ollut hänelle mitään velkaa.
Kuolettavasti loukattuna tämä vastasi: