Raoul kääntyi oveen päin, jonka pieleen miss Graffton nojasi kalpeana ja voipuneena. Hänen toinen kätensä oli laskeutunut Buckinghamin käsivarrelle.
"Te ette vastaa", jatkoi Kaarle. "Ranskalainen sananlasku puhuu totta: 'Ken ei virka mitään, hän myöntää.' No niin, herra de Bragelonne, mielestäni voin täyttää tahtonne. Voitte matkustaa Ranskaan, milloin haluatte; minä annan teille siihen luvan."
"Sire…!" huudahti Raoul.
"Oo!" kuiskasi Mary, puristaen Buckinghamin käsivartta.
"Ehditte vielä tänä iltana Doveriin", pitkitti kuningas. "Vuoksi nousee kello kahdelta aamulla."
Hämmästynyt Raoul änkkäsi muutamia sanoja, jotka olivat puoliksi kiitosta, puoliksi anteeksipyyntöä.
"Sanon teille siis jäähyväiset, herra de Bragelonne, ja toivotan teille kaikkinaista menestystä", virkkoi kuningas nousten istuimeltaan. "Suonette minulle sen ilon, että otatte vastaan tämän timantin, jonka olin aikonut häälahjaksi."
Miss Graffton näkyi olevan pyörtymäisillään.
Raoul otti sormuksen; käsiensä sitä koskettaessa hän tunsi polviensa horjuvan.
Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia kuninkaalle ja miss Stewartille sekä meni etsimään Buckinghamia, sanoakseen tälle jäähyväiset.