"Mitä minuun tulee, niin hallussani onkin tosiaan vain yksi, mutta se koskee kovin hankalaa asiaa."
"Voi, herttuatar, sanokaa, sanokaa!"
"Se on se kirjelappunen elokuun toiselta päivältä 1644, jossa käskitte minun käydä Noisy-le-Secissä rakasta ja onnetonta lasta katsomassa. Teidän omalla käsialallanne, madame, mainitaan siinä 'rakas onneton lapsi'."
Syntyi syvä hiljaisuus; kuningatar tutkisteli kuilua, rouva de
Chevreuse viritteli ansaansa.
"Niin, onneton, kovin onneton!" mutisi tovin kuluttua Itävallan Anna; "kuinka murheellista elämää se pikku poloinen viettikään, saadakseen sitten, ennenaikaisen ja surkean lopun!"
"Onko hän kuollut?" huudahti herttuatar vilkkaasti, ja leskikuningatar pani halukkaasti merkille äänen sävyssä ilmenevän vilpittömän mielenkiinnon.
"Kuollut keuhkotautiin, kuollut unohdettuna, kuihtuneena, näivettyneenä niinkuin rakastajan antamat kukkaset, jotka lemmitty kätkee maailman silmiltä lippaaseensa lakastumaan."
"Kuollut!" toisti herttuatar, ja hänen pettynyt ilmeensä olisi suuresti ilahduttanut leskikuningatarta, jollei sitä olisi epäilyksen vivahdus lieventänyt. "Kuoliko hän Noisy-le-Secissä?"
"Siellä tietysti, — hovimestarin sylissä, sen kunnon palvelijan, joka ei sitten elänytkään enää pitkälti hänen jälkeensä."
"Sen arvaa: niin suuri suru ja salaisuus käy kovin raskaaksi kestää."