"Semper ad adventum, eikö niin?" virkkoi Fouquet ylhäisen, kielivirheisiin horjahtavan herran tapaan.
Latinankielen tuntijat taputtivat käsiään.
"Kertomukseni ratkaisu", selitti la Fontaine, "on niin peräti pätevä, että Vanel, se sitkeä lintu, tietäessään minun lähtevän Saint-Mandéhen pyysi minua ottamaan hänet mukaansa."
"Ohoo!"
"Ja esittelemään hänet, jos mahdollista, monseigneurille."
"Joten…?"
"Joten hän odottelee tuolla Bel-Airin nurmella."
"Kuin kovakuoriainen."
"Te sanotte sen, Gourville, tuntosarvien vuoksi,[18] häijy ilveilijä!"
"No, herra Fouquet?"