"Kuitenkin ovat kaikki madamen tänä iltana käyttämät hohtokivet mukailtuja."
Rouva de Bellière punastui.
"Ohoh!" huudahtelivat vieraat. "Sellaista voi pelotta sanoa naisesta, joka omistaa Pariisin uhkeimmat timantit."
"No?" kuiskasi Fouquet Pélissonille.
"Niin, olen vihdoin käsittänyt", vastasi tämä, "ja hyvin olettekin tehnyt."
"Se ilahduttaa minua", sanoi yli-intendentti hymyillen.
"Monseigneur, pöytä on katettu", huusi Vatel majesteettisesti.
Vieraat tulvehtivat vähemmän verkkaan kuin ministerien juhlissa on tapana ruokasaliin, missä heitä odotti uhkea näky.
Kaapeilla, sivupöydillä ja suurella pöydällä kukkien ja valojen keskellä säteilivät häikäisevän hohtavina mitä uhkeimmat kulta- ja hopeakalustot. Ne olivat jäännöksiä muinaisesta upeudesta, taideluomista, joita Medicien tuottamat firenzeläiset mestarit olivat veistäneet, takoneet, valaneet ja muovailleet kukkapöytiä varten siihen aikaan kun Ranskassa vielä oli kultaa. Nämä kansalaissotien päivinä piiloitetut ihmeelliset aarteet olivat arasti ilmestyneet kätköistään hyväntapaisten Fronden taistelujen väliaikoina, jolloin suuret herrat surmasivat toisiaan, vaan eivät ryöstäneet. Kaikki nämä kapineet olivat merkityt madame de Bellièren vaakunalla.
"Hei", huudahti la Fontaine, "niissä on P. ja B.!"