Mutta kaikkein merkillisimmältä näytti pöydässä se kohta, johon Fouquet oli varannut paikan markiisittarelle. Hänen lautasensa edessä kohosi timanteista, safiireista, smaragdeista ja muinaisaikaisista kameoista sommiteltu pyramidi. Vähän-Aasian vanhojen kreikkalaisten kaivertama sardonyks mysialaisesta kullasta taottuine puitteineen, hopealle sommitellut muinaisen Aleksandrian omituiset mosaiikit, Egyptin Kleopatran raskaat rannerenkaat komeilivat laajalla Palissyn[19] emaljoimalla lautasella, jota Benvenuton valama kullattu pronssinen kolmijalka kannatteli.
Markiisitar kalpeni nähdessään, mitä hän ei enää koskaan ollut voinut toivoa silmiensä eteen. Voimakkaiden tunne-elähdysten airuena valtasi syvä hiljaisuus salissa olevan ällistyneen ja levottoman seurueen.
Fouquet ei antanut viittaustakaan karkoittaakseen kirjavapukuisia palvelijoita, jotka ahkerina muurahaisina juoksentelivat isojen astiakaappien ja tarjoilupöytien ympärillä.
"Messieurs", virkkoi hän, "tässä näkemänne kalleudet kuuluvat madame de Bellièrelle, joka nähdessään erään ystävänsä jonakuna päivänä pulassa lähetti kultasepälle kaiken tämän kullan ja hopean sekä tuon eteensä pinotun jalokivipaljouden. Tuollainen kaunis ystävättären teko täytyy teidänlaisenne ystävien ymmärtää. Onnellinen se ihminen, jota niin rakastetaan! Tyhjentäkäämme madame de Bellièren malja."
Suunnaton hyväksymisen myrsky seurasi hänen sanojaan, saaden naispoloisen vaipumaan tuolille mykkänä, pyörtymäisillään. Hän oli menettänyt tajuntansa kuin muinoin Kreikan linnut lentäessään yläilmojen halki Olympon kenttien ylitse.
"Ja sitten", lisäsi Pélisson, jota kaikki hyve liikutti, kaikki kauneus tenhosi, "juokaamme myöskin hänen terveydekseen, joka elähdytti madamen noin kauniiseen tekoon. Sillä sellainen mies varmaan ansaitsee rakkautta."
Nyt tuli markiisittaren vuoro. Hän nousi kalpeana ja hymyilevänä, ojentaen lasinsa vapisevin käsin. Värähtelevät sormet hipaisivat Fouquetin sormia, samalla kun raukeat silmät yhä janosivat rakkautta, joka niin voimakkaana paloi tuon miehen jalomielisessä sydämessä.
Näin ritarillisesti alkaneena tuli illallisesta pian todellinen juhla. Kukaan ei enää hieronut älynystyröitään, sillä kaikki olivat sukkelalla päällä. La Fontaine unohti Gorgnyn-viininsä sallien Vatelin kaataa hänelle Reinin ja Espanjan rypäleiden mehua. Abbé Fouquet suli niin herttaiseksi, että Gourville lausui hänelle:
"Olkaa varuillanne, hyvä abbé! Jos olette noin murea, niin teidät syödään."
Hetket kuluivat täten rattoisasti siroitellen ruusuja vieraitten päälle. Vastoin tapaansa yli-intendentti ei lähtenyt pöydästä ennen kuin viimeisetkin jälkiruokaherkut olivat tarjotut. Hän hymyili useimmille vieraille siinä suloisessa päihtymyksessä, joka syntyy sydämen hurmaantuessa ennen päätä, ja vasta ensi kertaa hän oli katsahtanut kelloon.