"Teidän ei silti pitäisi noudattaa periaatetta liiallisuuteen asti, monsieur", sanoi yli-intendentti, "sillä ihmismieli on muuttuvainen ja täynnä pieniä, aivan anteeksiannettavia, jopa toisinaan varsin kunnioitettaviakin oikkuja. Moni on eilen toivonut, mitä tänään katuu."
Vanel tunsi kylmän hien valuvan otsalta poskilleen.
"Monseigneur!…" sopersi hän.
Hyvillään näki Aramis yli-intendentin noin varmoin ottein esiintyvän väittelyssä, joten hän vain nojasi kyynärpäällään läheisen kuvastinpöydän marmorilevyyn ja alkoi hypistellä pientä malakiittipäistä kultaveistä.
Fouquet antoi sanojensa vaikuttaa; sitten hän katkaisi äänettömyyden lausumalla:
"Katsokaas, hyvä herra Vanel, tahdon teille selittää tilanteen."
Vanelia pöyristytti. "Te olette kunnon mies, kuten minäkin", jatkoi
Fouquet, "te käsitätte asian heti." Vanel horjui. "Minä halusin myydä
eilen."
"Monseigneur teki enemmänkin kuin halusi myydä; monseigneur myi."
"No, ehkä niin! Mutta tänään minä teiltä suosionosoituksena anon takaisin sanaa, jonka minulta saitte."
"Sananne minä sain", kuului Vanelin vastaus kuin taipumaton kaiku.
"Minä tiedän sen. Siksipä rukoilen teitä, herra Vanel. Kuuletteko? Minä rukoilen teitä päästämään minut lupauksestani…"