"Minä en koskaan valita, sen tiedätte. Mutta koska isäni ja Jumala eivät milloinkaan antaisi anteeksi, jos murskaisin pääni pistoolin laukauksella, niin menen kerrotuttamaan itselleni ensimmäisellä vastaantulijalla sen, mitä te kieltäydytte minulle ilmoittamasta. Väitän hänen valehtelevan…"
"Ja tapat hänet? No jo! Mutta kernaasti minun puolestani! Tapa, poikani, tapa, jos se sinua huvittaa. Samoin haastavat minulle hammastautiset: 'Ai, kun repii! Tahtoisin purra rautaa.' Minä vastaan heille: 'Puraiskaa, ystäväiseni, puraiskaa sisukkaasti, niin pääsette hampaastanne.'"
"Minä en tapa, monsieur", virkkoi Raoul synkästi.
"Ohoo, niin oikein, tuo on sitä uudenaikaista röyhistelyä! Sinä surmautat itsesi, eikö niin? Voi, kuinka liikuttavaa, ja jo toki minäkin sinua surisin! Kai samalla myös pahoittelisin: 'Olipa siinä lopultakin tuhma turhimus, se pikkuinen Bragelonne, kaksin verroin ääliö! Olin kuluttanut aikaani opettaakseni hänet pitelemään oikealla tavalla miekkaa, ja se hupsu meni varrastuttamaan itsensä kuin hanhi paistinpuikkoon.' Juokse, Raoul, juokse surman kitaan, ystäväni. En tiedä, kuka sinulle on sellaista logiikkaa opettanut; mutta Jumala minut tuomitkoon — kuten englantilaiset sanovat, — ellei se mies huiputtanut isältäsi maksuansa."
Raoul painoi ääneti pään käsiinsä ja mutisi sitten:
"Ei ole ystäviä, ei!"
"Pyh!" sanoi d'Artagnan.
"On vain ivailijoita ja välinpitämättömiä."
"Loruja! Minä en ole ivailija, vaikka olenkin suupaltti. Ja välinpitämätön! Jos sitä olisin, niin olisin jo neljännestunti sitten lähettänyt sinut hornan kattilaan; sillä sinä tekisit ilosta hurmaantuneen ihmisen murheelliseksi, ja murhemielisen aivan pökerryttäisit. Mitä, nuori mies, tahtoisitko, että ryhtyisin vieroittamaan sinua armaastasi ja herättämään sinussa inhoa naisiin, jotka ovat ihmiselämän kunnia ja ihanin onni?"
"Monsieur, puhukaa, puhukaa, niin siunaan teitä!"