"Kas, sitä en tiedä! Tahdotteko, että astumme herra de Saint-Aignanin asumukseen? Kenties sieltä keksimme arvoitukseen selityksen."
Ja näyttäen esimerkkiä Madame astui edellä. Raoul seurasi häntä huoaten. Jokainen nariseva askelma lähensi häntä sen huoneen salaperäisyyksiin, joka vielä säilytti la Vallièren huokauksia ja hänen sulojensa tuntua. Huohottavin henkäyksin vetäen sieraimiinsa tuoksuttunutta ilmaa Bragelonne tunsi, että nuori tyttö oli siitä kulkenut. Näiden huurujen — näkymättömien, mutta varmojen todistusten — jälkeen tulivat kukkaset, joita tyttö rakasti, kirjat, jotka tämä oli valinnut. Jos Raoulilla vielä olisi ollut pienintäkään epäilystä, olisi hän sen menettänyt nähdessään tämän salaisen sopusoinnun Louisen hienostuneen maun ja näiden jokapäiväisten esineiden välillä. Huonekaluissa, verhojen valinnassa, vieläpä parketin heijastuksissa oli la Vallière ilmielävänä varakreivin silmien edessä.
Mykkänä ja murtuneena ei hänellä enää ollut mitään tiedusteltavaa, hän vain seurasi säälitöntä opastajatartaan kuten rikollinen pyöveliään. Julmana niinkuin herkkäaistinen ja hermostunut nainen saattaa olla, Madame ei säästänyt häneltä ainoatakaan yksityiskohtaa. Mutta täytyy sanoa, että hänet vallanneesta apeudesta huolimatta ei mikään näistä yksityiskohdista olisi jäänyt Raoulilta huomaamatta, vaikka hän olisi ollut yksinkin.
Naisen onni, kun se onni tulee hänelle kilpailijalta, tuottaa mustasukkaiselle kidutusta. Mutta Raoulin kaltaiselle mustasukkaiselle, tälle ensi kertaa sappeutuvalle sydämelle Louisen onni tiesi häpeällistä kuolemaa, ruumiin ja sielun surkastumista. Hän tajusi kaikki: hellät kädenpuristukset, lempeä haastavat kasvot, jotka lähestyivät toisiaan kuvastimen edessä ikäänkuin paremmin piirtääkseen kuvan muistiinsa, kun näkivät toisensa kaksinaisesti. Hän aavisti näkymättömän suutelon paksujen, alaslaskeutuvien, pidäkkeistään irroitettujen uutimien takana. Niiden varjoon kätkettyjen leposohvien kaunopuheisuus aiheutti hänen sielussaan kuumeista tuskaa.
Tämä ylellisyys, tämä hurmaantunut hienouden tavoittelu, tämä perin tarkka huolenpito rakastetun olennon säästämisestä kaikelta mielipahalta tai pyrkimys tuottaa hänelle mieluinen yllätys, — kaikki tämä kuninkaallisen mahdin moninkertaistuttama rakkauden voima koski Raouliin kuolettavana iskuna. Oi, mikäli mustasukkaisuuden kivisteleville tuskille on lievennystä olemassa, sitä voi tuottaa tietoisuus voitokkaan kilpailijan alemmuudesta, kun sitä vastoin jonkun jumalan kaikkivallalla varustettu kilpakosija, jolla on nuoruutta, kauneutta, suloja, aiheuttaa hehkuvimman helvetin tuntoa, kielin kertomatonta kidutusta! Näinä hetkinä tuntuu itse taivaan Herra asettuneen hylättyä rakastajaa vastaan.
Vielä viimeinen murhe oli varattu Raoul-poloiselle. Prinsessa Henriette kohotti silkkiverhoa, ja sen takaa tuli näkyviin la Vallièren muotokuva. Ja vieläpä Louise siinä esiintyi nuorena, kauniina, iloisena, elämää uhkuvana, koska kahdeksantoistavuotiaalla elämä ja rakkaus ovat samaa.
"Louise", mutisi Bragelonne, "Louise! Se on siis totta? Oi, sinä et ole minua koskaan rakastanut, sillä koskaan et ole minua katsellut noin."
Ja hänestä tuntui kuin sydän olisi pakahtunut hänen povessaan.
Madame melkein kadehti tätä murhetta, vaikka hän hyvin tiesi, että hänellä ei ollut mitään kadehtimisen syytä ja että de Guiche rakasti häntä yhtä suuresti kuin Bragelonne la Vallièreä.
Raoul yllätti Henrietten katseen.