Herra de Saint-Aignanilla oli hovimiehen muisti; ensi silmäyksellä hän siis tunsi maalais-aatelisherran, jolla oli niin kummallinen maine ja jota kuningas oli niin armollisesti kohdellut Fontainebleaussa, vaikkakin jotkut läsnäolleet upseerit olivat hiukan hymyilleet. Hän lähestyi siis Portosta kaikin hyväntahtoisuuden ilmein, mikä Portoksesta näyttikin aivan luonnolliselta, hän kun vastustajan edessä kohotti korkealle mitä täydellisimmän kohteliaisuuden lippua.
De Saint-Aignan antoi lakeijan, joka oli osoittanut Portoksen sisälle, asettaa tulijalle tuolin. Viimemainittu, joka ei nähnyt mitään liioiteltua näissä muodollisuuksissa, istahti ja yskäisi. Molemmat herrasmiehet vaihtoivat tavanmukaiset tervehdykset, jonka jälkeen kreivi isäntänä aloitti.
"Mitä onnellista sattumaa saan kiittää käynnistänne, herra parooni?"
"Minulla on kunnia kohtsiltään selittää se teille, herra kreivi", vastasi Portos, "mutta anteeksi…"
"Mikä on, monsieur?" kysyi de Saint-Aignan.
"Huomaan rikkovani tuolin."
"Ette suinkaan, monsieur", sanoi de Saint-Aignan, "ette suinkaan."
"Kyllä vainkin, herra kreivi, kasaan se painuu; ja käypä vielä niin, että jos vitkastelen, putoan lattialle, ja se asento olisi aivan sopimaton siihen vakavaan osaan, mikä minulla on teidän luonanne esitettävänä."
Portos nousi. Oli jo aikakin, tuoli oli luhistunut muutaman tuuman. De
Saint-Aignan etsi silmillään vankempaa istuinta vieraalle.
"Nykyaikaiset huonekalut", sanoi Portos tämän etsiskelyn aikana, "ovat tulleet naurettavan hennoiksi. Nuoruudessani, jolloin kuitenkin heittäysin istumaan paljon rennommin kuin nykyisin, en muista koskaan särkeneeni tuolia, paitsi käsivarsillani majataloissa."