Portos oli virkkamaisillaan jotakin, mutta de Saint-Aignan ennätti edelle.
"Ah, suoruuteni tehoaa teihin", sanoi hän tulkiten eleen omalla tavallaan. "Te tunnette minun olevan oikeassa."
Portos ei vastannut mitään.
"Käyn puhumaan tuosta onnettomasta laskuluukusta", jatkoi de Saint-Aignan, nojaten kättään Portoksen käsivarteen. "Siitä pahan syystä ja välineestä, siitä laskuovesta, joka rakennettiin tietämäänne tarkoitusta varten. No niin, toden totta, luuletteko, että minä vapaasta tahdostani olisin sellaiseen paikkaan puhkaisuttanut aukon, joka… Ei, sitä ette usko, ja tässäkin te aavistatte, arvaatte, ymmärrätte tahdon, joka on omani yläpuolella. Te käsitätte viettelyksen, puhumattakaan rakkaudesta, tuosta vastustamattomasta huumauksesta… Hyvä Jumala!… onneksi olen tekemisissä miehen kanssa, jolla on sydäntä ja tunteellisuutta. Mikä onnettomuus ja häväistys ilman sitä kohtaisikaan tuota lapsiparkaa… ja häntä… jota en tahdo nimittää!"
Turtuneena ja hämmennyksissään de Saint-Aignanin kaunopuheisuudesta ja vilkkaista eleistä Portos istui suorana ja liikkumattomana tuolillaan ja pinnisteli ottaakseen vastaan tämän sanatulvan, josta hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hänen onnistuikin edes ulkonaisesti pysytellä mukana. Vauhtiin päässyt hoviherra antoi äänelleen uuden vivahduksen ja pitkitti yhä kiihtyvin elein:
"Mitä muotokuvaan tulee — sillä ymmärrän sen olevan pääasiallisena valituksen aiheena, — niin olenko siinäkään syypää? Kuka halusi saada hänen muotokuvansa? Minäkö? Kuka hänet tahtoo omistaa? Minäkö?… Kuka kuvan maalasi? En kai minä? Ei, tuhat kertaa ei! Tiedän hyvin, että herra de Bragelonnen täytyy olla tuskastuksen vallassa, tiedän kuinka julmia tuollaiset onnettomuudet ovat. Kas, minäkin kärsin siitä. Mutta vastustus ei ole mahdollista. Taistelisiko hän? Sitä naurettaisiin. Itsepintaisuudella hän vain syöksisi itsensä turmioon. Te vastannette minulle, että epätoivo on hulluutta; mutta te itse olette järkevä ja olette minut ymmärtänyt. Näen teidän vakavasta, miettiväisestä, jopa hämmästyneestäkin muodostanne, että tilanteen erikoisuus on teihin vaikuttanut. Palatkaa siis herra de Bragelonnen luo, kiittäkää häntä, kuten minä itse häntä kiitän, siitä että on valinnut välittäjäkseen niin ansiokkaan miehen kuin teidät. Uskokaa, että minä puolestani jään ikuiseen kiitollisuuden velkaan sille, joka niin taitavasti, niin nerokkaasti on sovittanut riitamme. Ja koska tämä salaisuus, paha kyllä, on joutunut neljän tietoon kolmen asemesta, — tämä salaisuus, joka voi perustaa kunnianhimoisimmankin henkilön onnen, — iloitsen toki saadessani jakaa sen juuri teidän kanssanne, monsieur, iloitsen sydämeni pohjasta. Tästä hetkestä lähtien käyttäkää siis minua, minä jättäydyn kokonaan palvelukseenne. Mitä on minun tehtävä puolestanne? Mitä on minun pyydettävä, jopa vaadittavakin? Puhukaa, monsieur, puhukaa."
Ja senaikaisten hovimiesten tutunomaisen ystävälliseen tapaan Saint-Aignan hypähti Portoksen kaulaan ja sulki hänet hellästi syliinsä. Portos antoi tämän tapahtua, pysyen tavattoman tyynenä.
"Puhukaa", toisti de Saint-Aignan; "mitä pyydätte?"
"Monsieur", virkkoi Portos, "minulla on hevonen tuolla alhaalla. Suokaa minulle ilo nähdä teidän nousevan sen selkään. Se on oivallinen ratsu eikä tee teille mitään kepposia."
"Nousta ratsaille! Mitä varten?" kysyi de Saint-Aignan uteliaana.