Ja vaikka Raoul oli isälleen ja d'Artagnanille luvannut tyyntyä, lausui hän muutamia synkkiä uhkauksen sanoja sielussaan.
— Ja kuitenkin, — jatkoi hän, — jos nimeni olisi de Wardes ja jos minulla samalla kertaa olisi herra d'Artagnanin joustavuus ja tarmo, niin hymyhuulin saisin naiset uskomaan, että tuo petturi, jota olen rakkaudellani kunnioittanut, ei jätä minulle mitään kaihoa, — että ainoastaan pahoittelen, kun hänen uskollisuudenteeskentelynsä eksytti minua. Jotkut ilveilijät mairittelisivat kuningasta minun kustannuksellani, mutta minä asettuisin väijymään irvihampaiden tielle, rangaisten heistä muutamia. Minua pelättäisiin, ja kaadettuani kolmannen lurjuksen jalkojeni juureen naiset jumaloitsisivat minua.
— Niin, täten olisi minun meneteltävä, eikä itse la Fèren kreivi minua siitä moittisi. Eikö hänkin ole nuoruudessaan kokenut samaa kuin minä nyt saan kokea? Eikö hän ole korvannut rakkautta päihtymyksellä? Usein on hän minulle siitä kertonut. Miksen minäkin korvaisi rakkautta nautintojen huumeella? Hän oli kärsinyt yhtä paljon kuin minä kärsin, kenties enemmän! Toisen ihmisen elämäkerta on siis samanlainen kuin toisenkin, lyhyempi tai pitempi murhenäytelmä, enemmän tai vähemmän surullinen koettelemus! Koko ihmiskunnan ääni on vain yksi ainoa pitkä valitushuuto.
— Mutta mitä merkitsevät toisten tuskat sille, joka kärsii? Lieventääkö toisen rintaan isketty vamma ammottavaa haavaa omassamme? Tyrehdyttääkö vieressämme valuva veri oman veremme vuotamasta? Vähentääkö maailman tuska oman sydämemme polttavaa kivistystä? Ei, jokainen kärsii omasta edestään, jokainen kamppailee oman murheensa kanssa, itkee omia kyyneliään.
— Ja mitä onkaan elämäni tähän asti ollut? Kylmä ja hedelmätön tanner, jolla aina olen taistellut muiden puolesta, en koskaan itseni. Milloin kuninkaan edestä, milloin naisen tähden. Kuningas on minut pettänyt, nainen hylännyt. Voi minua onnetonta… Naiset! Enkö siis voisi antaa kaikkien naisten sovittaa yhden tekemää rikosta? Mitä siihen tarvittaisiin?… Olla ilman sydäntä tai unohtaa sellaisen saaneensa; olla luja heikkojakin kohtaan, puristaa herkeämättä, vaikka tunteekin uhrin nykertyvän. Mitä sen saavuttamiseksi vaaditaan? Nuoruutta, kauneutta, voimaa, urheutta, rikkautta. Minulla on tai on oleva kaikki tuo.
— Entä kunnia? Mitä on kunnia? Opinkappale, jonka kukin käsittää omalla tavallaan. Isäni usein sanoi miinalle: 'Kunnia on se arvonanto, jota olemme velvolliset muille ja ennen kaikkea itsellemme osoittamaan.' Mutta de Guiche, Manicamp ja varsinkin de Saint-Aignan sanoisivat: 'Kunnia on kuninkaansa halujen ja mielitekojen palvelemista.' kunnia on helppoa ja tuottavaa. Sellaisen kunniantunnon avulla voin säilyttää paikkani hovissa, tulla kuninkaan kamariherraksi, saada uljaan rykmentin komennettavakseni, kunnia kohottaa minut vielä herttuaksi ja pääriksi.
— Tahra, jonka tuo nainen on minuun painanut, murhe, jolla hän on särkenyt lapsuudenystävänsä Raoulin sydämen, ei koske vähääkään herra de Bragelonnea, hyvää upseeria, uljasta kapteenia; hän niittää kunnian laakereita ensimmäisessä ottelussa, ja hänestä tulee sata kertaa enemmän kuin neiti de la Vallière kuninkaan jalkavaimona tänään on. Sillä kuningas ei nai neiti de la Vallièrea, ja mitä julkisemmin Ludvig hänet julistaa rakastajattarekseen, sitä paksummaksi kutoo sen häpeän otsarivan, jonka hän viskaa seppeleeksi hänen ohimoilleen. Ja samassa määrässä kuin häntä halveksitaan, kuten itse häntä halveksin, saan minä kerskailla.
— Ah, olimme kulkeneet yhdessä, hän ja minä, ensimmäisen, kauneimman kolmanneksen elämäämme, käyneet käsi kädessä nuoruuden ihanaa, kukitettua polkua, ja nyt me saavumme tienhaaraan, missä hän eroaa minusta, ja lähdemme kumpikin eri suuntaan, etääntyen yhä loitommaksi toisistamme. Ja saavuttaakseni matkani pään, oi Herra, olen yksinäni, toivotonna, menehtyneenä! Voi minua onnetonta!…
Raoul oli ehtinyt näin pitkälle synkissä mietteissään, kun hänen jalkansa koski koneellisesti hänen asuntonsa kynnystä. Hän oli saapunut tänne näkemättä katuja, joita kulki, tietämättä, miten oli osannut perille. Hän työnnälsi ovea, alkaen nousta portaita.
Kuten useimmissa asumuksissa siihen aikaan oli porraskäytävä pimeä ja välitasanteet hämäriä. Raoulin asuntoon oli noustava yksi askelmajakso. Hän pysähtyi soittamaan. Olivain tuli vastaan, ottaen hänen käsistään miekan ja päällysviitan. Raoul avasi itse eteisestä pieneen saliin johtavan oven. Huone oli nuoren miehen asunnoksi varsin rikkaasti sisustettu ja täynnä kukkia, joita Olivain herransa maun tuntien oli kiirehtinyt hänelle hankkimaan siitä välittämättä, kiinnittäisikö tämä siihen huomiotaan vai eikö.