Ja kääriytyen viittaansa sillä tavoin, että se kätki vastaantulijoilta hänen masentuneet kasvonsa, astui hän ulos palatakseen omaan asuntoonsa, kuten oli Portokselle luvannut.
Ystävykset olivat katselleet poistuvaa nuorta miestä säälinsekaisin tuntein. Mutta kumpainenkin oli ilmaissut mielialansa eri tavalla.
"Raoul-parka!" oli Atos huoahtaen virkkanut.
"Raoul-parka!" oli d'Artagnan sanonut olkapäitään kohauttaen.
199.
Heu, miser![22]
"Raoul-parka!" oli Atos virkkanut. "Raoul-parka!" oli d'Artagnan hymähtänyt. Koska nämä kaksi niin lujaluontoista miestä häntä säälittelivät, täytyi Raoulin tosiaan olla hyvin onneton.
Ja kun hän jätettyään pelottoman ystävän ja lempeän isän oli joutunut yksikseen ja muisti kuninkaan tunnustaman hellyyden, joka häneltä riisti rakkaimman, tunsi hän sydämensä pakahtuvan, kuten jokainen meistä on tuntenut ensimmäisen unelman särkyessä, ensi lemmen pettäessä.
— Oi, valitteli hän, — kaikki on siis mennyttä! Ei enää mitään elämässä! Ei mitään odotettavaa, ei mitään toivottavaa! Niin sanoi minulle Guiche, niin sanoi isäni, niin sanoi herra d'Artagnan. Kaikki tässä maailmassa on vain houretta! Kymmenen vuotta tavoittamani tulevaisuus oli unta! Sydäntemme liitto oli haavetta! Pelkän rakkauden ja onnen elämä oli tyhjää!
— Hupsu, joka näin julkisesti haaveilen ystävieni ja vihollisteni nähden, jotta edellisten mieli mustuu kärsimyksistäni ja jälkimmäiset nauravat murheilleni!… Täten onnettomuuteni tulee julkiseksi häpeäkseni, yleiseksi juorujen aiheeksi, ja huomenna minua ivaten osoitetaan sormella!