Molempien kyynärpäittensä varaan kohoutuen lähestyi nuori mies Aramiksen kasvoja ilmeeltään niin arvokkaana, lujana ja uhmaisenakin, että piispa tunsi innostuksen sähkön nousevan kuihtuneesta sydämestä kipinöimään kylmästi harkitsevissa aivoissaan.
"Puhukaa, monseigneur. Huomautin teille jo, että vaarannan henkeni teille haastellessani. Niin halpa-arvoinen kuin se onkin, rukoilen teitä ottamaan sen vastaan omanne lunnaiksi."
"No niin", jatkoi nuori mies, "syy, jonka perusteella päättelin, että ne olivat surmanneet imettäjäni ja opettajani…"
"Jota te nimititte isäksenne."
"Niin, jota minä puhuttelin isäkseni, vaikka hyvin tiesin etten ollut hänen poikansa…"
"Kuka on antanut teidän aavistaa…?"
"Samaten kuin te olette liian kunnioittava ystäväksi, oli hän liian kunnioittava isäksi."
"Minulla", sanoi Aramis, "ei ole aikomusta tekeytyä toiseksi."
Nuori mies nyökäytti päätänsä ja jatkoi:
"Epäilemättä en ollut määrätty pysymään ikuisesti teljettynä, ja tätä saa minut uskomaan — varsinkin nyt — se huoli jolla minusta koetettiin kasvattaa mahdollisimman täydellistä ritaria. Herrasmies, joka oli seurassani, opetti minulle kaikkea, mitä itse osasi: matematiikkaa, hiukan mittausoppia, miekkailua, ratsastusta. Joka aamu olin alhaalla eräässä salissa aseharjoituksissa ja ratsastelin puutarhassa. Niin, eräänä aamuna kesällä, kun oli kovin helteinen päivä, minä nukahdinkin siihen alakerran saliin. Kasvattajani kunnioitusta lukuunottamatta ei siihen asti mikään ollut antanut minulle vihiä oikeasta asemastani. Elin kuin lapset, kuin linnut, kuin kasvit ilmasta ja päivänpaisteesta; olin juuri täyttänyt viisitoista."