"Siitä on siis kahdeksan vuotta?"
"Niin, niille vaihein; olen haipunut ajanlaskusta."
"Anteeksi, mutta mitä teille sanoi opettajanne, kannustaakseen teitä työhön?"
"Hän sanoi, että ihmisen on koetettava luoda itselleen maan päällä onni, jonka Jumala on häneltä syntyessä kieltänyt. Hän lisäsi, että köyhänä, hylättynä orporukkana voin luottaa ainoastaan itseeni ja että kukaan ei välittänyt tai koskaan välittäisi minusta. — Olin siis tuossa alakerran salissa, johon miekkailutunnistani väsyneenä nukahdin. Opettajani oli yläkerran huoneessa juuri pääni kohdalla. Äkkiä kuulin kuin opettajani olisi päästänyt pikku huudahduksen. Sitten hän kutsui: 'Perronnette, Perronnette!' Hän huuteli imettäjääni."
"Niin, kyllä tiedän", sanoi Aramis; "jatkakaa, monseigneur, jatkakaa."
"Epäilemättä hän oli puutarhassa, sillä opettajani astui kiireellisesti portaita alas. Minä nousin levottomana, kuullessani hänen sävyssään rauhattomuutta. Hän avasi eteisestä puutarhaan johtavan oven, yhä huhuten: 'Perronnette, Perronnette!' Alasalin ikkunat antoivat pihalle, niiden luukut olivat suljetut, mutta eräässä niistä oli rakonen, josta näin opettajani lähestyvän isoa, melkein työhuoneensa ikkunain alla sijaitsevaa kaivoa. Hän kumartui arkun yli, katsahti kaivoon ja päästi uuden huudahduksen, samalla säikähtyneesti liikehtien. Paikaltani saatoin sekä nähdä että kuulla."
"Jatkakaa, monseigneur, pyydän", virkkoi Aramis.
"Emäntä Perronnette riensi opettajani huudoista paikalle. Opettajani astui häntä vastaan, tarttui hänen käsivarteensa ja talutti häntä kiihkeästi kaivon arkulle. Sitten he molemmin kumartuivat kaivon yli ja opettajani valitti:
"'Katso, katso, mikä onnettomuus!'
"'No, no, tyyntykää', sanoi Perronnette. 'Mikä on hätänä?'