"Huh", huoahti Portos, "se on ikävää, mutta minkäpä sille sitten voi!"

"Peijakas, teethän vain kuten muutkin, ystäväni! Niinkuin kuningaskin."

"Mitä, otetaanko kuninkaastakin mitta? Ja hän sietää sitä?"

"Kuningas on keikaileva, rakas ystävä, ja sinä olet sitä myöskin, sano mitä sanot."

Portos hymyili voitokkaasti.

"Menkäämme siis kuninkaan räätälin luo!" virkkoi hän. "Ja koska hän ottaa mittaa kuninkaasta, ma foi, voinen mielestäni minäkin antaa hänen mitata runkoni."

209.

Mestari Jean Percerin.

Hoviräätäli Jean Percerinillä oli jokseenkin iso talo Saint-Honoré-kadun varrella lähellä Rue de l'Arbre-Seciä. Siinä oli mies, jolla täytyi olla hyvä aisti kauniiden kankaitten, sirojen kirjausten ja vaikuttavien kuosien käyttelyssä, sillä suku oli isästä poikaan toiminut kuninkaitten vaattureina Kaarle IX:n päiviltä asti. Se olikin ollut pätevä alku, sillä tämän hallitsijan tiedetään usein saaneen varsin vaikeasti tyydytettäviä hienostelun oikkuja.

Senaikuinen Percerin oli hugenotti kuten Ambroise Paré, ja hänet oli säästänyt vainolta Navarran kuningatar, ihana Margot — kuten tätä nimitettiin — sillä perusteella, että ainoastaan hän oli kyennyt aivan moitteettomasti sommittelemaan niitä ihmeellisiä ratsastuspukuja, joita valtiatar mielellään käytti peitelläkseen erinäisiä salattaviksi katsomiansa ruumiillisia virheitä.