Percerin oli lähes kahdeksankymmenen vanha; kuitenkin hän oli vielä vireä — ja samalla niin kuiva, sanoivat hovilaiset, että hän ihan ritisi. Hänen maineensa ja varallisuutensa on niin suuri, että näiden teikarien johtoasemaan joutunut Condén prinssi antoi hänelle käsivartensa, puhellessaan mestarin kanssa puvuista, ja että vähimminkään maksuhaluiset hovin herrasmiehet eivät koskaan rohjenneet aivan pahoin vitkastuttaa hänen laskujaan, sillä mestari Percerin valmisti puvun velaksi kerran, mutta toista vaatekertaa oli turha tilata ennen kuin edellisestä oli suoritus selvänä.
On käsitettävää, että tuollaisen vaatturin ei tarvitse tavoitella asiakkaita ja että hänen on päinvastoin vaikea vastaanottaa uusia. Percerin kieltäysikin laittamasta pukuja porvareille tai kovin verekseltään aateloiduille. Kerrottiinpa, että kardinaali Mazarin olikin eräänä kauniina päivänä sujauttanut aateliskirjan itse mestarin taskuun, kun tämä oli ilmaiseksi pannut aivan erityistä huolta täydellisen kardinaali-juhlapuvun valmistamiseen.
Percerinillä oli melkoisesti sukkeluutta ja häijynkurisuutta ja korkeasta iästään huolimatta hän vielä lujalla kädellä otti mittaa naisten vyötäröistä, niin että hänessä sanottiin olevan veitikkaakin.
Tämän taituriylimyksen taloon siis d'Artagnan vei murhemielisen
Portoksen. Matkalla parooni haastoi ystävälleen:
"Varo saattamasta minunlaiseni miehen arvokkuutta vaaraan, hyvä d'Artagnan, tuon Percerinin julkeuden tähden, hän kun kuuluu olevan kovin töykeä mies; minä sanon sinulle ennakolta, veikkonen, että jos hän ei ota kohditellakseen minua, annankin hänelle kuritusta."
"Minun esittelemänäni", takasi d'Artagnan, "ei sinun tarvitse pelätä mitään, hyvä ystävä, vaikkapa olisit… mitä et ole."
"Ka, minä vain…"
"Mitä nyt? Onko sinulla ehkä jotakin Perceriniä vastaan? sano."
"Minä luulen, että tässä äsken…"
"No, mitä äsken?"