"Miksi hyväksi?"
"Muutan Coquen Poqueksi, nardin liniksi, ja Coquenardin asemesta minulla on Poquelin."
"Mainiota!" huudahti d'Artagnan ällistyneenä… "Hei, ystäväni, minä kuuntelen sinua ihmeissäni."
"Tuo Coquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen."
"Anteeksi, Poquelin."
"Miten minä sitten sanoin?"
"Sanoit Coquelin."
"Ah, aivan oikein! Se Poquelin piirsi siis käsivarteni kuvastimeen. Mutta hän käytti siihen aikaa, hän katseli minua paljon, sillä kelpasihan katsellakin. 'Väsyttääkö tämä teitä?' kysyi hän. — 'Hiukan', vastasin minä nytkähdyttäen polvitaipeitani; 'mutta kyllä vielä voin tunnin kestää'. — 'Ei, ei, sitä en salli! Meillä on täällä avuliaita poikia, jotka lukevat kunniakseen kannattaa käsivarttanne, niinkuin ennen kannateltiin profeettain käsivarsia heidän rukoillessaan Herraa.' — 'Hyvä on!' vastasin minä. — 'Eihän se tuntune teistä nöyryyttävältä?' — 'Ystäväni', sanoin hänelle, 'on luullakseni suuri ero kannattelun ja mitanottamisen välillä.'"
"Peräti järkevästi havaittu eroitus", keskeytti d'Artagnan.
"Sitten", jatkoi Portos, "hän antoi merkin. Kaksi kisälliä tuli apuun; toinen kannatti vasenta käsivarttani, sillaikaa kun toinen erinomaisen sievästi piti ylhäällä oikeata.