"Varsinkin monikossa."
"Niin, varsinkin monikossa, koska ne eivät silloin soinnu yhteen ainoastaan kahdella kirjaimella, vaan ihan viidellä; samoin paranisivat valkenee ja tarkenee. Pankaapas valkenee ja tarkenee monikkoon, hyvä Pélisson", kehoitti la Fontaine mennen lyömään ammattiveljeänsä olalle, kokonaan unohtaneena kärsimänsä loukkauksen, "niin ei ole vikaa loppusoinnuissa."
"Hä?" murahti Pélisson.
"Hitto! Molière sanoo niin, ja hän on pätevä asiassaan; hän vakuuttaa itse sepittäneensä satatuhatta säettä."
"Hei, hän on kerran päässyt vauhtiin!" virkkoi Molière nauraen.
"Se on samaa kuin käyttäisi sointuparina komeat ja rauhaisat, jotka sopivat erinomaisesti, — siitä panen pääni pantiksi."
"Mutta…" yritti Molière.
"Puhun tästä teille", jatkoi la Fontaine, "koska te lienette sommitellut näytelmäesitystä juhliin, vai kuinka?"
"Kyllä, Kiukustuneet."
"Aivan oikein, — niin olikin, Kiukustuneet; niin, nyt muistan. No, luulisinpa, että kappaleellenne olisi jonkunlainen prologi perin hyvä olemassa."