213.
Vieläkin illallinen Bastiljissa.
Bastiljin isotauluinen kello kumahdutti seitsemän lyöntiään illalla, — tuo kuuluisa kello, joka kaikkien muiden valtiovankilaan kuuluvien laitteiden tavoin oli kidutusvälineenä, muistuttaen vangituille jokaisen kärsimyshetken tarkoitusta. Bastiljin kellotaulu, joka useimpien silloisten ajannäyttäjäin tapaan oli kuvioilla koristettu, esitti pyhää Pietaria kahleissa, Tämä oli vankiparkojen illallistunti. Jyhkeillä saranoillaan vongahtelevat ovet avasivat pääsyn tarjottimille ja vasuille. Nämä sisälsivät ruokalajeja, joiden herkullisuus, kuten olemme herra Baisemeauxilta itseltään kuulleet, oli sovitettu tyrmään teljetyn aseman mukaan. Tunnemme tässä kohden herra Baisemeauxin teoriat, hänen, joka itse oli keittotaidon saavutusten ylimmäinen jakelija, kuninkaallisen linnoituksen pääkokki, ja jonka täysiä vasuja kannettiin jyrkkiä portaita ylös tuottamaan jotakin lohtua vangeille ruoka-annoksillaan ja rehellisesti täytetyillä viinipulloillaan.
Samaan aikaan oli herra vankilanpäällikön ruokailuhetki. Hänellä oli tänään pöytävieras, ja paistinvarras oli tavallista raskaampi käännellä.
Viiriäisten reunustamia ja silavoitua nuorta jänistä reunustavia paistettuja peltopyyn poikasia, lihaliemessä keitettyä kanaa, uunissa kypsytettyä ja valkoviinillä kostutettua kinkkua, Guipuzcoan artisokkia ja krapukeittoa — siinä herra kuvernöörin ruokalista, liemiruokia ja leikkeleitä mainitsematta. Pöydässä istuen Baisemeaux hykerteli käsiään ja katseli Vannesin piispaa, joka ratsastussaappaissa, harmaassa puvussa ja miekka kupeellaan lakkaamatta puhui nälästään ja osoitti mitä kiihkeintä kärsimättömyyttä. Herra Baisemeaux de Montlezun ei ollut tottunut hänen kunnianarvoisuutensa monseigneur de Vannesin tuttavallisuuksiin, ja tänä iltana hilpeäksi käynyt Aramis uskoi hänelle pikku kaskun toisensa jälkeen. Kirkkoruhtinaassa näkyi entinen muskettisoturi hiukkasen elpyneen. Piispa lähenteli puheessaan vallatonta leikkiä. Herra Baisemeaux taasen antautui joukkoihmisen alttiudella kokonaan sen neljännestunnin tenhoon, minkä hänen vieraansa huoleton avomielisyys hänelle soi.
"Monsieur", virkkoi hän, "sillä tosiaankaan en uskalla teitä tänä iltana puhutella monseigneuriksi…"
"Eikä ole tarviskaan", sanoi Aramis; "sanokaa vain monsieuriksi, — minulla on pitkävartiset saappaat."
"Ja tiedättekös, monsieur, kenestä te minua muistutatte tänä iltana?"
"En, ma foi", vastasi Aramis kaataen itselleen viiniä, "mutta toivoakseni muistutan jotakuta kunnon pöytäkumppania."
"Muistutatte kahtakin. Monsieur François, sulkekaa tuo ikkuna, ystäväni; veto saattaisi tuntua hänen kunnianarvoisuudestaan pahalta."