Fouquier-Tinville nousi, meni Lorinin luokse ja puhui hänelle hiljaisella äänellä.
Kukaan ei kuullut yleisen syyttäjän sanoja, mutta selvää oli, että niillä oli kuulustelun luonne.
"Oho! Oho! Uskotko niin, kansalainen? Se on hyvin raskauttavaa äidille…"
"Me saamme joka tapauksessa tietää sen", sanoi Fouquier. "Simon väittää kuulleensa sen häneltä itseltään ja on luvannut saada hänet tunnustamaan sen."
"Se olisi hirmuista", sanoi Lorin. "Mutta onhan se lopulta mahdollista: eihän Itävallatar ole synnitön, ja olkoon oikein tai väärin, se ei liikuta minua… Hänestä on tehty Messalina, mutta ellei siihen tyydytä, vaan tahdotaan tehdä hänestä vielä Agrippina, on se minusta vähän liikaa."
"Ne ovat Simonin antamia tietoja", sanoi Fouquier kylmästi.
"Minä en epäile, ettei Simon ole sitä sanonut… On olemassa miehiä, jotka eivät kavahda mitään syytöksiä, mahdottomiakaan… Mutta eikö sinun mielestäsi", jatkoi Lorin katsoen Fouquieriä kiinteästi silmiin, "sinä, joka olet älykäs ja kokenut mies, vielä voimakaskin mies, eikö sinun mielestäsi tällaisten yksityiskohtaisten tietojen pyytäminen lapselta henkilöstä, jota kaikki luonnon väärentämättömät ja pyhimmät lait käskevät kunnioittamaan, ole melkein koko ihmiskunnan loukkaamista tämän lapsen olemuksessa?"
Syyttäjän kasvot eivät värähtäneetkään. Hän veti taskustaan tiedonannon ja näytti sen Lorinille.
"Konventti käskee minua ottamaan asiasta selvän", sanoi hän. "Muu ei minua liikuta, minä otan selvän."
"Se on oikein", sanoi Lorin; "ja myönnänpä, että jos tämä lapsi tunnustaisi…" Nuori mies pudisti halveksivasti päätään.