Sitten hän huusi Mauricelle äkkiä huomatessansa molempien ystävysten epäröinnin:
"Takaisin! Ei ketään isänmaanystävää meidän joukkoomme; virkamies
Lindey, me olemme aristokraatteja, me!"
Kuullessaan tämän nimityksen, huomatessaan miehen näin rohkeasti käyttävän itsestään sellaista laatusanaa, joka tuona aikana merkitsi samaa kuin kuolemantuomio, päästi väkijoukko kovan kiljunan.
Mutta säikähtämättä tätä huutoa työnsivät nuori vaalea mies ja kolme neljä hänen ystäväänsä Mauricen ja Lorinin käytävään ja sulkivat oven heidän jälkeensä; sitten he jälleen heittäytyivät taistelun tuoksinaan, joka kasvoi yhä suuremmaksi vankivaunujen lähestyessä.
Maurice ja Lorin, jotka niin ihmeellisesti olivat pelastuneet, katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä, pää pyörällä.
Tämä käytävä näytti olevan vartavasten laitettu tähän tarkoitukseen; he tulivat pihaan ja löysivät sen perältä pienen salaoven, josta pääsi Saint-Germain-l'Auxerrois-kadulle.
Samalla hetkellä marssi Change-sillan yli santarmiosasto, joka piankin olisi lakaissut rantakadun puhtaaksi, vaikka vielä hetken ajan kuului poikkikadulle, jolla ystävykset olivat, kiivaan taistelun meteli.
Osasto marssi sen vankivaunun edessä, joka vei Héloise-paran mestauslavalle.
"Laukkaa!" huusi muuan ääni; "laukkaa!"
Vaunuhevoset lähtivät neliä. Lorin huomasi onnettoman nuoren tytön; hän seisoi pystyssä, huulillaan hymy ja silmä kovana. Mutta Lorin ei voinut edes viitata hänelle; hän ajoi ohitse näkemättä Lorinia, keskellä rahvaan pyörrettä, joka kirkui: