"En lue mitään", sanoi Maurice; "vannon, etten ole milloinkaan nähnyt Maison-Rougen ritaria ja etten koskaan ole puhutellut häntä. Tulkoon se, joka ei usko kunniasanaani, sanomaan sen minulle, minä tiedän kyllä, mitä hänelle vastaan."
Puheenjohtaja kohautti olkapäitään; Maurice, joka ei tahtonut jäädä kenestäkään alakynteen, teki samoin.
Istunnon lopussa vallitsi hiukan synkkä ja pidättyvä mieliala.
Istunnon jälkeen puheenjohtaja, joka oli kelpo isänmaan-ystävä ja oli kansalaisten äänillä tullut valituksi piirinsä korkeimpaan virka-arvoon, lähestyi Mauricea ja sanoi hänelle:
"Tule, Maurice, minulla on sinulle puhuttavaa."
Maurice seurasi puheenjohtajaa, joka vei hänet pieneen sivuhuoneeseen istuntosalin vieressä.
Tultuaan sinne katsoi puheenjohtaja Mauricea silmiin ja sanoi laskien kätensä hänen olkapäällensä:
"Maurice, minä tunsin sinun isäsi ja pidin häntä arvossa, ja siitä johtuu, että pidän sinuakin arvossa ja rakastan sinua. Maurice, usko minua, sinä olet suuressa vaarassa luopuessasi uskostasi, mikä on tosi-vallankumousmielen ensimmäinen rappeutumistila. Maurice ystäväni, silloin kun menettää uskonsa, menettää uskollisuutensa. Sinä et usko kansakunnan vihollisiin: siitä johtuu, että menet ihan heidän ohitsensa näkemättä heitä ja joudut heidän vehkeillensä välikappaleiksi aivan aavistamattasi."
"Mitä helkkaria, kansalainen", sanoi Maurice, "kyllä minä osaan arvostella, kyllä minulla on sydän paikallaan, minä olen innokas isänmaanystävä; mutta minun innostukseni ei tee minua kiihkoilijaksi; on tehty kaksikymmentä luuloteltua salahanketta, joita kaikkia tasavalta nimittää samalla nimellä. Minä pyydän kerta kaikkiaan saada nähdä vastaavan toimittajan."
"Sinä et usko vehkeilijöihin, Maurice", sanoi puheenjohtaja; "no niin, sanopas, uskotko sinä siihen punaiseen neilikkaan, jonka vuoksi Tisonin tyttö mestattiin eilen?"