Muuan mies ilmestyi sinne äkkiä kuin seinästä irtautunut kivipatsas. Tätä miestä seurasi kaksi koiraa, ja hyräillen tähän aikaan muodissa olevaa laulua Ça ira hän pyyhkäisi kädessä pitämällään avainkimpulla niitä viittä rautatankoa, jotka sulkivat kuningattaren ikkunan.
Ensin oli kuningatar vavahtanut; mutta tunnettuaan tämän merkiksi hän oli heti avannut ikkunan hiljaa ja oli ryhtynyt työhön tottuneemmin käsin, kuin oli saattanut odottaa, sillä useammin kuin kerran hän oli lukkopajassa, jossa hänen kuninkaallinen puolisonsa toisinaan oli huvikseen viettänyt osan päiviään, hennoilla sormillaan käsitellyt samanlaisia työkaluja, kuin se, josta tällä hetkellä riippuivat kaikki hänen pelastusmahdollisuutensa.
Kuultuaan kuningattaren ikkunan avautuvan lähti avainkimppumies koputtamaan santarmien ikkunaa.
"Kas, kas!" sanoi Gilbert katsellen ruutujen lävitse, "sehän on kansalainen Mardoche".
"Hän juuri", vastasi ovenvartija. "No niin, mutta näyttääpä siltä kuin me vartioisimme hyvin?"
"Tapamme mukaan, kansalainen vanginvartija. Minusta tuntuu, ettette monasti saa meitä hairahduksesta kiinni."
"Ai", sanoi Mardoche, "tänä yönä juuri on valppaus tarpeellisempi kuin koskaan ennen".
"Pyh", sanoi Duchesne, joka myös oli astunut ikkunan ääreen.
"Varmasti."
"Mikä nyt siis on?"