"Ei sentään, rakas ystävä, ei sentään, hyvä Maurice, ei hän ole häntä tappanut. Ei, niin monen mietintäpäivän jälkeen ei murhata sellaista naista kuin Genevièveä; ei, jos hän olisi hänet tappanut, hän olisi tappanut hänet paikalle, ja hän olisi kostonsa merkiksi jättänyt ruumiin sinun asuntoosi. Ei, katsopas, hän on karannut hänen kanssansa, liian onnellisena, että on löytänyt jälleen aarteensa."
"Sinä et tunne häntä, Lorin, sinä et tunne häntä", sanoi Maurice. "Tuon miehen katseessa oli jotakin kamalaa."
"Ei, sinä erehdyt. Minuun hän on aina tehnyt rohkean miehen vaikutuksen. Hän on ottanut hänet uhratakseen hänet. Hän joutuu vangiksi hänen kanssaan, heidät tapetaan yhdessä. Ja kas siinä on vaara", sanoi Lorin.
Nämä sanat saivat Mauricen raivon nousemaan kaksinkertaiseksi.
"Minä löydän hänet jälleen! Minä löydän hänet jälleen taikka kuolen!" huusi hän.
"Voi, mitä siihen tulee, on kyllä varmaa, että me hänet löydämme", sanoi Lorin. "Rauhoitu kuitenkin! Tuumikaamme, Maurice, parahin Maurice; usko minua, silloin kun ei ajattele, hakee huonosti; ajattelee huonosti ollessaan niin kiihdyksissä kuin sinä."
"Hyvästi, Lorin, hyvästi!"
"Mitä sinä siis teet?"
"Menen tieheni."
"Lähdetkö luotani? Miksi niin?"