"Hakekaamme ensin vanhalta asuinpaikalta, tiedäthän, vanhan Saint-Jacques-kadun varrelta; sitten väijymme Maison-Rougen ritaria. Missä hän on, siellä on varmasti Dixmer; sitten lähestymme Vieille-Corderie-kadun taloja. Tiedät, että puhutaan Antoinetten siirtämisestä Templeen. Usko minua, sellaiset miehet kuin nuo eivät menetä toivoaan pelastaa hänet ennenkuin viime hetkessä."
"Niin", toisti Maurice, "sinä olet todella oikeassa… Luuletko siis, että Maison-Rouge on Pariisissa?"
"Dixmer on varmasti."
"Se on totta, se on totta! He ovat jälleen liittyneet yhteen", sanoi Maurice, jonka nämä epämääräiset valonvälkähdykset tekivät hiukan järkevämmäksi.
Tästä hetkestä alkaen ystävykset sitten ryhtyivät etsimään, mutta kaikki oli turhaa. Pariisi on suuri ja sen hämärä synkkä. Milloinkaan ei pohjaton syvyys ole paremmin kyennyt kätkemään salaisuutta, jonka rikos tai onnettomuus on sille uskonut.
Sata kertaa menivät Lorin ja Maurice Grève-aukion ohi, sata kertaa he hipaisivat sitä pientä taloa, jossa Geneviève asui ja jossa Dixmer häntä alituisesti vartioi, kuten papit muinoin vartioivat uhrattaviksi määrättyjä henkilöitä.
Nähdessään olevansa määrätty perikatoon Geneviève, kuten kaikki jalot sielut, omasta puolestaan hyväksyi uhrauksen ja halusi kuolla hiljaisuudessa. Muuten hän pelkäsi, vähemmän tosin Dixmerin kuin kuningattaren asian puolesta, sitä julkisuutta, jonka Maurice varmasti tulisi antamaan kostolleen.
Hän pysytteli siis niin hiljaa, kuin olisi kuolema jo sulkenut hänen suunsa.
Kuitenkin oli Maurice sanomatta mitään Lorinille käynyt esittämässä pyyntönsä kauhean yhteishyvän valiokunnan jäsenille; ja Lorin oli puhumatta Mauricelle samoin uhrautunut omasta puolestaan tekemällä saman pyynnön.
Sen vuoksi olikin samana päivänä Fouquier-Tinville merkinnyt punaisen ristin heidän nimiensä viereen, ja sana epäilyttäviä yhdisti heidät veriseen syleilyyn.