Mutta Maurice ei olisi ollut niin turhantarkka. Tappaa koirat, lahjoa ovenvartija, mikä olisikaan ollut yksinkertaisempaa! Geneviève ei ollut niitä loistavia nimiä, jotka vetivät maailman huomion puoleensa… Pako ei häpäisisi häntä, ja muuten… mikä häntä häpäisisikään!
Voi, miten katkerasti hän ajatteli Port-Libren puutarhoja, joiden aidan yli oli niin helppo kavuta, Madelonnettesin huoneita, joiden seinät oli niin mukava puhkaista päästäkseen kadulle, Luxembourgin matalia muureja, Cannesin synkkiä käytäviä, joihin päättäväinen mies niin helposti saattoi tunkeutua avaamalla ikkunan.
Mutta oliko Geneviève jossakin noista vankiloista?
Epäilyn kuluttamana ja levottomuuden murtamana kiroili Maurice silloin Dixmeriä. Hän uhkaili tätä, hän nautti vihastaan tätä miestä kohtaan, jonka halpa kosto oli oleminaan uskollisuutta kuninkaan asialle.
"Minä löydän hänetkin kyllä", ajatteli Maurice, "sillä jos hän tahtoo pelastaa onnettoman naisen, tulee hän esille; jos hän haluaa saattaa hänet perikatoon, tulee hän häpäisemään häntä. Minä löydän hänet kyllä, sen roiston, ja sinä päivänä, voi häntä!"
Sen päivän aamuna, jonka tapahtumista nyt aiomme kertoa, oli Maurice lähtenyt ulos asettuakseen tavalliselle paikalleen vallankumousoikeuteen. Lorin nukkui.
Hänet herätti iso meteli, jonka aikaansaivat ovella naisten äänet ja kiväärinperät.
Hän silmäili ympärilleen kuin tekee säikähtynyt mies, joka haluaa vakuuttautua, ettei mitään raskauttavaa ole näkyvissä.
Neljä piirimiestä, kaksi santarmia ja yksi komisaari astuivat samassa sisälle.
Tämä käynti oli niin kuvaava, että Lorin kiiruhti pukeutumaan.