"Meidän takanamme, oven lähellä. Mikä tuska se onkaan hänelle, jos meidät tuomitaan kuolemaan."
Lorin katseli nuorta naista hellästi säälien.
"Meidät tuomitaan", sanoi hän, "minä vannotan teitä uskomaan niin.
Pettymys olisi liian julma, jos varomattomuudessanne toivoisitte vielä."
"Voi, hyvä Jumala!" sanoi Geneviève. "Ystäväparka, joka jää yksin maailmaan!"
Lorin kääntyi silloin Mauriceen päin, ja voimatta hillitä itseään loi Genevièvekin nopean silmäyksen nuoreen mieheen. Mauricen silmät olivat kohdistuneina heihin, ja hän painoi kättänsä sydämellensä.
"Teillä on olemassa keino pelastua", sanoi Lorin.
"Varmastiko?" kysyi Geneviève, jonka silmät säteilivät iloa.
"Oh, siitä voin vastata."
"Jos te pelastaisitte minut, miten minä siunaisinkaan teitä."
"Mutta tämä keino…" jatkoi nuori mies.