"Kun minä en sitä sano", vastasi Lorin, "johtuu se siitä, että sellainen tuntuu minusta pahasti sanotulta, ja minusta tuntuu myös, että teidän olisi tullut seurata minun esimerkkiäni".
"Kansalaiset valamiehet", sanoi Fouquier-Tinville, "osannevat arvostella näiden kahden tasavaltalaisen merkillistä suhdetta aristokraattinaiseen juuri sillä hetkellä, jolloin tämä aristokraattinainen on todistettavasti tekemässä mustinta salahanketta, mitä on tehty kansakuntaa vastaan".
"Miten minä olisin tuntenut sen salahankkeen, josta sinä puhut, kansalainen syyttäjä?" kysyi Lorin, joka pikemminkin vimmastui kuin pelästyi tuon törkeän todisteen johdosta.
"Te tunsitte tämän naisen, te olitte hänen ystävänsä, hän nimitti teitä veljeksensä, te sanoitte häntä sisareksenne ettekä te tuntenut hänen puuhiansa? Onko siis mahdollista, että hän, kuten te itse sanoitte, yksin on suorittanut sen teon, joka pannaan hänen syyksensä?"
"Hän ei ole suorittanut sitä yksin", sanoi Lorin käyttäen puheenjohtajan sanoja, "koska hän on sanonut teille, koska minä olen sanonut teille ja sanon vieläkin, että hänen miehensä pakotti hänet siihen".
"Kuinka sinä et siis tunne aviomiestä", sanoi Fouquier-Tinville, "kun kerran mies oli yhdessä naisen kanssa?"
Lorinin olisi tarvinnut vain kertoa Dixmerin ensimmäisestä katoamisesta; Lorinin olisi tarvinnut vain sanoa Genevièven ja Mauricen rakastavan toisiaan; Lorinin olisi tarvinnut vain ilmoittaa, miten aviomies oli ryöstänyt ja piilottanut vaimonsa luoksepääsemättömään kätköpaikkaan puhdistautuakseen kaikesta osallisuudesta ja hajoittaen kaiken epäselvyyden.
Mutta sitä varten olisi tarvinnut ilmaista molempien ystävien salaisuus; sitä varten olisi Genevièven täytynyt punastua viidensadan ihmisen edessä; Lorin pudisti päätänsä sanoakseen itselleen ei.
"No niin", kysyi puheenjohtaja, "mitä te vastaatte kansalaiselle syyttäjälle?"
"Että hänen logiikkansa on musertava", sanoi Lorin, "ja että hän on saanut minut uskomaan erään asian, jota en ole edes aavistanutkaan".