Ensimmäisenä yönä oli toinen santarmeista tapansa mukaan tupakoinut ennen maatapanoaan; tupakansavu tunki väliseinän aukoista ja tuli piirittämään kuningatarparkaa, jonka herkkyyttä onnettomuus oli kiihoittanut sen sijaan, että se olisi sitä tylsyttänyt.
Pian hän tunsi savun ja kuvotusta; hänen päätänsä ahdisti painostava tukehtuminen; mutta uskollisena lannistumattomalle ylpeydelleen hän ei valittanut ensinkään.
Valvoessaan tuskaisena ja kenenkään häiritsemättä yön hiljaisuutta, hän luuli kuulevansa jonkinlaista vaikerrusta, joka tuli ulkoapäin; tämä vaikerrus oli surullinen ja pitkällinen, siinä oli jotakin turmiotatietävää ja läpitunkevaa kuin tuulen ulvonnassa aukeissa käytävissä, kun myrsky lainaa ihmisäänen antaakseen eloa luonnonvoimien intohimoille.
Pian hän huomasi tämän äänen, joka ensin oli saanut hänet vapisemaan, tämän tuskallisen ja hellittämättömän äänen olevan rantakadulla ulvovan koiran surullista valitusta. Hän ajatteli heti Black-parkaansa, jota hän ei ollut muistanut sillä hetkellä kun lähti Templestä ja jonka äänen hän luuli tuntevansa. Tosiaankin oli koiraparka, joka liiallisella valppaudellaan oli saattanut emäntänsä turmioon, lähtenyt alas hänen perässään, seurannut ajopelejä aina Conciergerien ristikoille saakka; se oli lähtenyt loitommalle vain siksi, että portin kaksinkertainen rautaterä oli sulkeutuessaan ollut vähällä leikata sen kahtia.
Mutta pian oli eläinparka palannut ja ymmärrettyään emäntänsä olevan suljettuna tähän suureen kivihautaan se huusi häntä ulvoen avukseen ja odotti hyväilevää vastausta kymmenen askelen päässä vartiomiehestä.
Kuningatar vastasi huokaamalla, mikä sai hänen vartijansa heristämään korviansa.
Mutta kun tämä huokaus oli ainoa ja kun mitään muuta ääntä ei enää kuulunut Marie Antoinetten huoneesta, tulivat hänen vartijansa pian taas levollisiksi ja vaipuivat horrostilaansa.
Seuraavana päivänä aamun valjetessa oli kuningatar noussut makuulta ja pukeutunut. Istuen ristikkoikkunan ääressä, jonka rautatankojen heikentämä, sinertävä valo lankesi hänen laihtuneille käsilleen, hän näytti lukevan, mutta hänen ajatuksensa oli hyvin kaukana kirjasta.
Santarmi Gilbert avasi varjostimen puoleksi ja katseli häntä ääneti. Marie Antoinette kuuli huonekalun kahinan sen taittuessa kokoon ja hipaistessa permantoa, mutta hän ei kohottanut edes päätänsä.
Hän istui sellaisessa asennossa, että santarmit saattoivat nähdä hänen päänsä, joka kylpi kokonaan tässä aamuvalossa.