Kalpeana ja verissään oli Gilbert avannut silmänsä, ja heti kun hän oli tullut tajuihinsa, oli hän noussut kyynäräisilleen ja katsellut ympärilleen kuin nähdäkseen, oliko hän vielä torilla.
Ensin olivat hänen kasvonsa olleet kovin levottomat, sitten oli niihin syttynyt suuren ilon ilme; mutta tuon iloisen ilmeen haihdutti jälleen uusi surun pilvi.
"Onko teillä tuskia, ystäväni?" kysyi Rousseau ja otti Gilbertiä hellästi kädestä.
"Oi, kuka minut on pelastanut?" kysyi Gilbert. "Kuka minuakin on muistanut, köyhää ja orpoa raukkaa?"
"Teidät on pelastanut, lapseni, se, ettette kuollut; ja teitä on ajatellut Hän, joka kaikkia ajattelee."
"Olipa nyt tuon seikan miten tahansa", nurisi Teresia; "on sangen varomatonta lähteä sellaiseen ihmislaumaan".
"Aivan niin, se on sangen varomatonta!" toistivat kaikki naapurit kuorossa.
"Mutta kuulkaahan, hyvät naiset", keskeytti Rousseau; "ei siinä voi olla mitään varomattomuutta, kun ei saata aavistaa vaaraa, ja eihän saata olettaa vaaraa mennessään katsomaan tavallista ilotulitusta. Jos sellaisessa tilaisuudessa sattuu vaara, ei se ole varomattomuuden syy, vaan se on onnettomuus; ja me puhujat itsekin olisimme menetelleet ehkä samalla tavalla."
Gilbert katseli ympärilleen, ja kun hän näki olevansa Rousseaun makuuhuoneessa, tahtoi hän puhua.
Mutta se ponnistus syöksi veren ulos hänen suustaan ja sieraimistaan, ja hän meni tainnuksiin.