Rousseaun oli Ludvig XV:n torilla nähty lääkäri valmistanut tällaisen tapauksen varalta eikä hän siis suuresti pelästynyt; hän sitä suorastaan odottikin, ja oli sen vuoksi antanut sijoittaa potilaansa erikoiselle patjalle, jolle ei oltu levitetty lakanoita.
"Nyt voit asettaa poika-raukan oikeaan vuoteeseen", sanoi hän
Teresialle.
"Minnekä sitten?"
"Tänne, minun sänkyyni."
Gilbert kuuli tämän; hänen suunnaton voimattomuutensa esti häntä heti vastaamasta, mutta hän ponnisti rajusti tahtoaan, avasi silmänsä ja sai vaivalla kuiskatuksi:
"Ei, ei; sinne ylös!"
"Tahdotteko täältä omaan kamariinne?"
"Tahdon, jos suinkin sallitte."
Hän ilmaisi tämän toivomuksensa paremmin silmillään kuin suullaan, ja sen toi hänen huulilleen eräs muisto, joka oli itse kärsimystäkin väkevämpi ja joka näytti olevan sitkeähenkisempi hänen aivojensa ajatuskykyäkin.
Rousseau oli liiallisuuteen saakka herkkätunteinen mies ja ymmärsi varmaankin Gilbertin tarkoituksen, sillä hän vastasi: