"No, älkäämme siis hiiskuko enää siitä, herttua, olkaamme edelleen hyviä ystäviä. Mutta puhukaa kauniisti rouva de Grammontille, ettei hän enää puno juonia kreivitärtä vastaan; muutoin sotkee naisväki välimme."
"Rouva de Grammont, sire, tahtoo liian paljon olla teidän majesteettinne mieliksi. Se on hänen vikansa."
"Ja minulle hän ei ole mieliksi siten, että hän koettaa vahingoittaa kreivitärtä, herttua."
"Rouva de Grammont matkustaakin täältä pois, sire, häntä ei meidän enää tarvitse nähdä: siis yksi vihollinen vähemmän."
"Sillä tavoin minä en sitä tarkoita, te liioittelette. Mutta minun päätäni alkaa kuumentaa, herttua, me olemme tehneet tänään työtä aivan kuin Ludvig XIV ja Colbert, me olemme olleet grand siècle, kuten filosofit sanovat. Siitä puheen tullen: oletteko tekin filosofi, herttua?"
"Minä olen teidän majesteettinne palvelija", vastasi herra de
Choiseul.
"Te lumoatte minut, te olette verraton mies, tarjotkaa minulle käsivartenne, minun päässäni aivan vilisee."
Herttua kiiruhti tarjoamaan kuninkaalle käsivartensa, sillä hän arvasi, että ovet avattaisiin selälleen ja että koko hovi seisoi galleriassa, joten hänet nähtäisiin tässä loistavassa asennossa. Ja kun hän oli itse saanut niin ilkeästi kärsiä, ei hänestä ollut vastenmielistä kiusata hiukan vihollisiaankin.
Hovijunkkari avasi tosiaankin ovet ja ilmoitti galleriassa, että kuningas tulee.
Ludvig XV puheli yhä edelleen herra de Choiseulin kanssa ja hymyili hänelle ja nojaili painavasti hänen käsipuoleensa. Niin kulki hän läpi hovijoukon, eikä ollut muka huomaavinaan, kuinka kalpea Jean Dubarry oli ja kuinka punainen herttua de Richelieu.