Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.
— Jotkut harvat, — jatkoi Gilbert samoten edelleen, — jotkut harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa. No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille. Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo minulle antaa osaa leivästään, kah!… silloin otan sen häneltä väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen, paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit, on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'
Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.
Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja, niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.
Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.
Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.
Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.
Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.
Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa, kaatuneen puun rungolla istumassa miehen, jolla oli päässä harmaa peruukki, yllään karkeasta kankaasta tehty ruskea takki ja samanlaiset housut ja harmaat pikee-liivit. Hänen kasvonsa olivat lempeän ja älykkään näköiset. Varsin kaunismuotoisissa ja jäntevissä jaloissa oli hänellä harmaat pumpulisukat; aamukaste oli jo kirkastanut hänen solkikenkäinsä kärjet, vaikka ne vielä olivat muuten paikoin tomuiset.
Vanhuksen vieressä, kaatuneen puun rungolla, oli vihreä kasvikotelo, apo auki ja täynnä äskettäin poimittuja kasveja. Polviensa välissä piti hän tammipuusta tehtyä keppiä, jonka pyöreä nuppi kiilsi varjossa ja jonka kärjessä oli pieni, kaksi tuumaa leveä ja kolme tuumaa pitkä lapio.