Kaikki nämä kuvaamamme pikkuseikat huomasi Gilbert yhdellä silmäyksellä; mutta ennen kaikkea huomasi hän leipäkannikan, jota ukko mursi kappaleiksi syöden sitä itse ja jaellen sitä veljellisesti peipposille ja keltasirkuille, jotka tähystelivät hiukan kauempaa moista haluttua saalista ja lensivät murujen kimppuun heti kun niitä niille heitettiin ja pakenivat sitten jälleen iloisesti tirskuen metsän turviin minkä ennättivät. Silloin tällöin pisti vanhus, joka katseli lintujen lentoa lempein ja samalla vilkkain silmin, kätensä ruudukkaaseen nenäliinaan, otti siitä kirsikan ja söi sen halukkaasti leipäpalansa särpimenä.
— Kas tuossa mies, jolla on sitä, mitä tarvitsen, — tuumi Gilbert, väisti syrjään oksan ja tuli yksinäistä vanhusta kohti, joka silloin heräsi mietteistään.
Mutta Gilbert ei ehtinyt astella kuin kolmanneksen aukeamasta ukkoon päin, kun hän otti vanhuksen tyynet ja lempeät kasvot nähdessään pois hatun päästään.
Kun ukko huomasi, ettei hän enää ollut paikalla yksin, vilkaisi hän tarkastavasti pukuaan ja koteloaan.
Hän pani kiinni takkinsa napit ja sulki kotelon luukun.
TOINEN LUKU
Kasvientutkija
Gilbert rohkaisi luontonsa ja meni aivan ukon eteen. Mutta hän avasi suunsa ja sulki sen jälleen virkkamatta sanaakaan. Hänen päätöksensä alkoi horjua; hänestä tuntui kuin hän olisi pyytänyt almua eikä vaatinut luonnollista oikeuttaan.
Vanhus huomasi hänen arkuutensa; se näytti vaivaavan häntä itseään enemmän kuin Gilbertiä.
"Haluatteko sanoa minulle jotakin, ystävä?" kysyi hän hymyillen ja jätti leipänsä puunrungolle.