— Bravo! Athos! jalo sydän, mutisi d'Artagnan, kyllä sinut tuosta hyvin tunnen. Ja mitä tekivät poliisit?
— Neljä heistä lähti häntä viemään, en tiedä minne, Bastiljiin tai For-l'Évêque'iin. Kaksi jäi mustien miesten seuraan, jotka penkoivat joka paikan ja ottivat pois kaikki paperit. Kaksi viimeistä vihdoin, he olivat kaiken tuon aikaa vartijoina portilla; sittenkuin kaikki oli toimitettu, menivät he pois, jättäen talon aivan mullin mallin.
— Entäs Porthos ja Aramis?
— Heitä en tavannut, he eivät ole tulleet.
— Mutta he voivat tulla minä hetkenä tahansa, sillä käskithän sanoa heille, että minä odotan heitä?
— Käskin, herra.
— No niin, elä siis liikahda täältä; jos he tulevat, ilmoita heille mitä minulle on tapahtunut ja pyydä heitä odottamaan minua Pomme-de-Pin'in ravintolassa; täällä olisi vaarallista, koska taloa kenties vakoillaan. Minä menen herra de Tréville'n luokse ilmoittamaan hänelle kaikki, ja ehkäpä tapaan heidät siellä.
— Teen niinkuin käskitte, herra, sanoi Planchet.
— Mutta sinä jäät tänne, sinä et pelkää! sanoi d'Artagnan, kääntyen takaisin rohkaisemaan palvelijaansa.
— Olkaa huoleti, herra, sanoi Planchet, ette tunne minua vielä; minä olen rohkea, kun siksi rupean, se on varma! se on aivan kuinka rupeaa; sitä paitsi olen pikardilainen.