Se olikin hyvään aikaan, sillä jouduttua puoli peninkulmaa merelle, d'Artagnan huomasi tulen leimauksen ja kuuli pamauksen.
Se oli kanuunan laukaus, joka ilmoitti sataman suljetuksi.
Nyt oli aika ruveta haavaa hoitelemaan; onneksi, niinkuin d'Artagnan oli arvannut, ei haava ollut vaarallisimpia: miekan kärki oli osunut kylkiluuhun ja liuskahtanut pitkin luuta; siihen lisäksi paita oli takertunut haavaan, niin että tuskin monta pisaraa oli verta vuotanut.
D'Artagnan oli aivan uupunut väsymyksestä; hänelle levitettiin patja kannelle, hän heittäysi siihen pitkälleen ja nukkui.
Huomisaamuna päivän koitteessa olivat he kolmen tai neljän penikulman päässä Englannin rannikosta; tuuli oli ollut heikko ja matka oli mennyt hitaasti.
Kello kymmenen aikaan laski pursi ankkuriin Doverin satamassa.
Kello puoli yksitoista astui d'Artagnan jalkansa Englannin maalle ja huudahti:
— Vihdoin olen täällä!
Mutta siinä ei ollut kaikki: hänen täytyi päästä Lontoosen. Englannissa oli kyytilaitos varsin hyvässä kunnossa. D'Artagnan ja Planchet ottivat molemmat kuriirihevosen ja kyyditsijä ratsasti heidän edellänsä; neljässä tunnissa saapuivat he pääkaupungin portille. D'Artagnan ei tuntenut Lontoota, eikä osannut sanaakaan englanninkieltä; mutta hän kirjoitti Buckingham'in nimen paperilapulle ja jokainen osoitti nyt hänelle herttuan hotellia.
Herttua oli metsästämässä Windsor'issa kuninkaan kanssa.