Viimein ojentui verho-oven lävitse ihmeen kaunis valkoinen käsi ja käsivarsi; d'Artagnan älysi sen olevan hänen palkintonsa: hän laskeutui polvilleen, tarttui käteen ja painoi siihen kunnioittavasti huulensa; sitten vetäytyi käsi takaisin, jättäen hänen käsiinsä esineen, jonka hän tunsi sormukseksi; samalla sulkeutui ovi ja d'Artagnan jäi mitä synkimpään pimeyteen.
D'Artagnan pisti sormuksen sormeensa ja rupesi odottamaan uudestaan: se oli selvää, ett'ei kaikki vielä ollut päättynyt. Hänen alttiutensa palkan jälkeen oli tuleva hänen rakkautensa palkka. Baletti oli nyt tanssittu, mutta iltama muutoin oli tuskin alussa: kello kolmen aikaan oli tuleva iltainen, ja äskettäin oli Saint-Jean'in tornikello lyönyt kaksi ja kolmeneljännestä.
Niinpä alkoikin vähitellen hälinä viereisessä kamarissa hiljetä; se tuntui siirtyvän kauvemmaksi; sitten aukeni uudestaan sen kamarin ovi, jossa d'Artagnan oli, ja rouva Bonacieux lennähti sisään.
— Vihdoinkin tulitte! huudahti d'Artagnan.
— Hiljaa! sanoi nuori nainen painaen kätensä nuoren miehen huulille: hiljaa! ja menkää samaa tietä kuin tulitte.
— Mutta missä ja milloin tapaan teidät uudestaan? kysyi d'Artagnan.
— Kirje, jonka löydätte kotiin tultuanne, ilmoittaa sen teille. Menkää, menkää!
Näin sanottuansa aukaisi hän käytävän oven ja työnsi d'Artagnan'in ulos huoneesta.
D'Artagnan totteli kuin hyvä lapsi, vastustelematta ja kiistelemättä, joka osoittaa, että hän oli todenteolla rakastunut.