— Kyllä, mene vaan.
— Tulkoon kaikki taivaan siunaus teidän ylitsenne, herrani, mutta sittenkin on tosi, että tuo kirje...
Ja Planchet vetäytyi päätänsä ravistellen pois, mielessä epäilys, jota d'Artagnan'in anteliaisuus ei kokonaan saanut hälvennetyksi.
Yksin jäätyänsä d'Artagnan luki yhä ja uudestaan kirjeen, sitten suuteli hän suutelemistaan varsinkin kaksikymmentä kertaa noita hänen kauniin lemmittynsä käden piirtelemiä rivejä. Viimein rupesi hän maata, nukkui ja näki kultaisia unia.
Kello seitsemän aikaan aamulla nousi hän vuoteeltaan ja kutsui Planchet'ia, joka toisella kutsunnalla aukasi oven, kasvoilla vielä eilisen levottomuuden jälkiä.
— Planchet, sanoi hänelle d'Artagnan, minä menen nyt pois luultavasti koko päiväksi, sinä olet siis vapaa iltaan kello seitsemään saakka; mutta kello seitsemältä ole valmiina kahden hevosen kanssa.
— Vai niin, sanoi Planchet, näyttääpä siltä kuin taaskin lähtisimme pistättämään muutamia reikiä nahkaamme.
— Ota muskettisi ja pistoolisi.
— Kas niin, mitäs sanoin! huudahti Planchet. Olinhan siitä varma; kirottu kirje.
— No rauhoituhan toki, houkkio, kysymys on nyt vaan pelkästä huviretkestä.