Sitten en enää mitään nähnyt; mutta minä kuulin, huonekalujen särkymistä. — Nainen huusi ja kutsui avuksi. Mutta kohta tukahtuivat hänen huutonsa; ne kolme miestä lähestyivät sitten taas ikkunaa, kantaen naista käsivarsillaan; kaksi laskeutui tikapuille ja veivät hänet vaunuihin, jonne pieni vanhus meni hänen perästänsä. Se, joka jäi paviljonkiin, sulki ikkunan, tuli hetkisen perästä ulos oven kautta ja meni katsomaan, oliko nainen joutunut vaunuihin; hänen toverinsa odottivat häntä jo ratsailla ja hän hyppäsi vuorostaan oman hevosensa selkään; lakeija istui paikalleen kuskin viereen; vaunut, kolmen ratsastajan vartioimina, poistuivat hevosten juostessa täydessä nelisessä, ja siihen kaikki päättyi. Sen erän perästä en enää mitään nähnyt enkä kuullut.
D'Artagnan aivan masennuksissaan tuosta hirveästä uutisesta seisoi liikkumatta ja mykkänä, jolla välin kaikki vihan ja lemmenkateuden raivottaret riehuivat hänen povessansa.
— Mutta, herrani, virkkoi vanhus, johon tuo äänetön epätoivo vaikutti paljon syvemmin kuin mitkään kyyneleet ja valitukset; no elkäähän toki murehtiko, eihän he häntä tappaneet, ja sehän on pääasia.
— Tiedättekö suunnilleen, sanoi d'Artagnan, kuka on se mies, joka tämän pirullisen työn etunenässä oli?
— Häntä en tuntenut.
— Mutta koska hän teitä puhutteli, te kaiketi näitte hänet?
— Ah! te haluatte tietää, minkä näköinen hän oli?
— Niin.
— Pitkä, laiha, mustaviiksinen, mustasilmäinen, ylhäisennäköinen herra.
— Se on taas sama mies, huudahti d'Artagnan; yhä ja aina vaan hän! Hän on minun vainolaiseni, kaikesta päättäen. Entäs toinen?