— Entäs sitten?
— Sen sijaan että olisin pannut sen postiin, joka ei koskaan ole oikein varma, käytin hyväkseni erään palvelijani menoa Pariisiin ja käskin hänen viemään kirjeen herttuattarelle itselleen. Sillä tavoinhan täytimme herra Porthoksen pyynnön, hän kun oli käskenyt meidän toimittamaan kirjeen perille; eikö niin?
— Niinpä niin.
— No, tiedättekös, herra, kuka tuo ylhäinen nainen sitten on?
— En; minä olen kuullut herra Porthoksen puhuvan hänestä, siinä kaikki.
— Tiedättekö, kuka tuo luuloiteltu herttuatar on?
— Sanon vielä uudestaan, en tunne häntä.
— Se on eräs vanha prokuraattorin rouva Châtelet'issa, nimeltään rouva Coquenard, joka on vähintään viidenkymmenen vuotias ja on vielä olevinaan muka lemmenkateinen. Se tuntui minusta myöskin sangen omituiselta, että mikään herttuatar asuisi Ours'in kadulla.
— Kuinka te sen tiedätte että hän on lemmenkateinen?
— Koska hän vihastui kovin ottaessaan tuon kirjeen, ja sanoi että herra Porthos oli kevytmielinen olento, ja että hän varmaankin taas jonkun naisen tähden oli saanut tuon miekanpiston.