— Ja kuinka se kävi?
— Oh! ei se kaukaa kestänyt, sen vakuutan. He rupesivat asentoon; vieras herra teki miekallansa semmoisen tempun, että ennenkuin herra Porthos ehti vielä kunnollisesti alkaa, oli hänellä jo kolme tuumaa rautaa rinnassansa. Hän kaatui seljälleen; vieras herra laski miekan kärjen hänen kurkkunsa päälle ja herra Porthos, nähden joutuneensa vastustajansa valtaan, tunnusti itsensä voitetuksi. Silloin vieras kysyi hänen nimeänsä ja kuultuansa että hänen nimensä oli Porthos eikä d'Artagnan, ojensi hän hänelle kätensä, saattoi hänet takaisin tänne ravintolaan, nousi hevosensa selkään ja katosi.
— Siis hän oli tahtonut käydä d'Artagnan'in kimppuun, tuo vieras herra?
— Siltä se näytti.
— Ja tiedättekö minne hän on joutunut?
— En; minä en ollut häntä nähnyt koskaan sitä ennen, enkä ole sittemminkään häntä enää nähnyt.
— Hyvä on; nyt tiedän mitä tahdoinkin tietää. No niin, te sanoitte herra Porthoksen huoneen olevan ensimäisessä kerrassa, numero 1?
— Niin, herrani, kaunein huone koko ravintolassa; minulla olisi ollut jo tilaisuus kymmenen kertaa saada se hyyrätyksi.
— Pah! olkaa huoleti sanoi d'Artagnan nauraen; herra Porthos kyllä suorittaa kaikki herttuatar Coquenard'in rahoilla.
— Oh, herra, prokuraattorin rouva tai herttuatar, yhtä kaikki, jos hän vaan hellittäisi kukkaron nauhoja; mutta hän oli nimenomaan vastannut, että hän oli jo väsynyt herra Porthoksen vaatimuksiin ja uskottomuuksiin, ja ett'ei hän lähettäisi hänelle penniäkään.