Keskustelu jatkui sitten entistä tapaansa, vaikka ranskaksi, mutta latinalaisilla lauseilla runsaasti höystettynä; d'Artagnan vaipui melkein horrosmaiseen tilaan, voimatta rahtuakaan kiinittää ajatustansa heidän puheesensa. Viimein alkoi hän jo luulla joutuneensa hullujenhuoneesen ja tunsi tulevansa yhtä hulluksi, kuin nuo, jotka hän näki edessänsä. Näistä mietteistänsä heräsi hän vihdoin, tietämättä kuinka kauvan tuota hassutusta oli kestänyt, nähdessään jesuitan laskevan kätensä Aramiksen olkapäälle ja kuullessaan hänen lausuvan varoittavalla äänellä:
— Ettekös huomaa, kuinka maailma vielä puhuu teissä korkealla äänellä, altissima voce. Te seuraatte maailmaa, nuori ystäväni, ja minä pelkään että armon henki ei pääse teissä jatkamaan alkamaansa vaikutusta.
— Olkaa huoleti, arvoisa isä, kyllä minä vastaan itsestäni.
— Maallista itseluottamusta!
— Minä tunnen itseni, isä hyvä, ja päätökseni on järkähtämätön!
— Siis te aiotte sitkeästi pysyä kiini tässä teesissänne?
— Minä tunnen itsessäni kutsumuksen käsittelemään tätä ainetta, eikä mitään muuta; minä jatkan tätä ja huomenna toivon teidän olevanne tyytyväiset niihin korjauksiin, joita minä teidän viittanksienne mukaan teen väitekirjoitukseeni.
— Tehkää työtä uutterasti, sanoi kirkkoherra, te olette nyt erinomaisen sopivassa mielentilassa.
— Niin, maa on nyt kylvetty, sanoi jesuitta, emmekä tarvitse peljätä, että muutamat siemenistä olisivat langenneet kivistöön, muutamat tien oheen, ja että taivaan linnut olisivat syöneet loput, aves coeli comederunt illam.
— Vieköön sinut hiisi kaikkine latinoinesi, arveli d'Artagnan, joka tunsi voimainsa loppuvan.