— Tuo haava? pah! sehän on melkein terve ja minä olen varma siitä että tuo haava se ei sinulle näinä aikoina ole suurimman tuskan syynä.
— Mikäs sitten? kysyi Aramis punastuen.
— Sinulla on toinen haava sydämmessäsi, ja se on paljoa syvempi ja verta vuotavampi, se on naisen tekemä.
Aramiksen silmä välkähti vastoin hänen tahtoansa.
— Ah! sanoi hän koetellen peittää liikutustansa teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, elä puhu semmoisista asioista! minäkö ajattelisin semmoisia asioita! minullako olisi rakkauden tuskia? Vanitas vanitatum! Turhan turhaa! Olisinko minä, niinkö luulet, takertunut rakkauden pauloihin? Ja kenenkä? Jonkun kamarineitsyen ehkä, hyi, mitä ajatteletkaan!
— Anteeksi, Aramis veikkoseni, mutta minä luulin sinun tavoittelevan paljoa korkeammalle.
— Korkeammalle? mikähän minä olen korkealle tavoittelemaan? aivan pelkkä, köyhä, tuntematon muskettisoturi, joka vihaan orjuutta ja olen kerrassaan väärällä paikalla tässä maailmassa.
— Aramis, Aramis! huudahti d'Artagnan, katsoen ystäväänsä epäileväisen näköisenä.
— Elämä on täynnä surua ja vastoinkäymistä, jatkoi hän synkistyen; kaikki ne säikeet, jotka sitovat sitä onnellisuuteen, katkeavat ihmisen kädessä toinen toisensa perästä, varsinkin kultasäikeet. Oh! rakas d'Artagnan, lausui Aramis, sekoittaen ääneensä hieman katkeruutta, usko minua, peitä haavasi tarkoin, kun niitä kerta saat. Vaikeneminen on onnettoman viimeinen ilo; varo ett'ei kukaan, olipa se kuka tahansa, pääse sinun huoliesi jälille; uteliaat ahmivat meidän kyyneliämme niinkuin kärpäset haavoitetun hirven verta.
— Oi, rakas Aramis! sanoi d'Artagnan vuorostaan syvästi huoaten, sinähän kerrot minulle juuri oman historiani.