— Kuinka?
— Niin, eräs nainen, jota minä rakastin ja jumaloitsin, on väkivallalla ryöstetty minulta pois. Minä en tiedä missä hän on tai minne hänet on viety; hän on ehkä vankina, ehkäpä kuollut.
— Sinulla on ainakin se lohdutuksenasi, ett'ei hän jättänyt sinua vapaasta tahdostaan, ja ell'et saa hänestä mitään tietoja, on se sen vuoksi, että kaikki yhteys välillänne on estetty, sen sijaan kuin...
— Sen sijaan kuin...
— Ei mitään, sanoi Aramis, ei mitään.
— Sinä kieltäydyt niinmuodoin ainaiseksi maailmasta, sekö on vakaa päätöksesi?
— Aivan ainaiseksi. Sinä olet ystäväni tänään, huomenna sinä olet minulle vaan varjo; tai vielä enemmän, sinua ei ole ensinkään. Mitä maailmaan tulee, se on hauta, ei mitään muuta.
— Sinä puhut, hiisi vieköön, sangen surullisia asioita.
— Mitäs! kutsumukseni vetää minua puoleensa, ryöstää minut pois.
D'Artagnan hymyili, eikä virkkanut mitään. Aramis jatkoi: